No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 
1. luku.

Isänkodissa
 
 
Vielä tänäkin päivänä pidän onnellisena sattumana, että kohtalo määräsi 
syntymäpaikakseni juuri Innin Braunaun. Tuo pikkukaupunki sijaitsee näet 
molempien saksalaisten valtakuntien rajalla, joiden palauttaminen jälleen 
toistensa yhteyteen tuntuu ainakin meistä nuoremman polven miehistä 
elämäntehtävältä, joka on toteutettava kaikin keinoin!
 
Saksalaisen Itävallan täytyy liittyä takaisin suuren saksalaisen emämaan 
yhteyteen, mutta ei syistä, jotka johtuvat taloudellisista harkinnoista. Ei, ei: 
vaikka tuo yhdistäminen olisi taloudelliselta kannalta merkityksetön, niin, 
vaikkapa se siltä kannalta olisi vahingoksikin, se täytyy sittenkin toteuttaa. 
Yhteinen veri kuuluu samaan yhteiseen valtakuntaan. Saksan kansalla ei ole 
lainkaan siveellistä oikeutta siirtomaapoliittiseen toimintaan niin kauan kuin 
se ei edes kykene kokoamaan omia poikiaan yhdeksi yhteiseksi valtakunnaksi. 
vasta Sitten, kun viimeinenkin saksalainen asuu oman valtakuntansa rajojen 
sisäpuolella eikä se enää voi tarjota hänelle toimeentulon varmuutta, vasta 
Sitten syntyy oman kansan hädän pakosta siveellinen oikeus hankkia vierasta 
maata ja maaperää. Se aura, jolla sitä hankitaan, on silloin miekka, ja sodan 
kyynelistä kasvaa tulevien polvien leipä. Sen vuoksi tuo pikku rajakaupunki on 
minun mielestäni suuren tehtävän tunnuskuva. Mutta eräässä toisessakin suhteessa 
se viittaa kehoittavasti nykyajalle. 
 
Toistasataa vuotta sitten tuolla pienellä maankolkalla oli onni ; järkyttävän 
onnettomuuden tapahtumapaikkana, joka sattui kipeästi koko Saksan kansaan ; 
joutua ikuistetuksi ainakin Saksan historian aikakirjoissa. Täällä kuoli Saksan 
syvimmän alennustilan vallitessa isänmaansa puolesta nürnbergiläinen Johannes 
Palm, porvarillinen kirjakauppias, piintynyt ’natsionalisti’ ja 
ranskalaisvihaaja, joka rakasti isänmaataan kiihkeästi sen onnettomuudenkin 
aikana. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta rikostovereitaan tai 
pikemminkin pääsyyllisiä. Siis aivan samoin kuin Leo Schlageter. Palmin näet 
antoi ilmi, aivan samoin kuin Schlageterin, ranskalaisille saksalainen 
hallituksen edustaja. Augsburgilainen poliisikomissaari hankki itselleen 
sellaisen surullisen kuuluisuuden ja loi siten esikuvan uusille saksalaisille 
viranomaisille herra Severingin valtakunnasta.
 
Tuossa pienessä Innin kaupungissa, jota kultasi saksalaisen marttyyrinsädekehän 
loiste, asuivat ; vereltään baijerilaisina, valtiollisesti Itävallan alamaisina 
; vanhempani 1880;luvun lopulta; isäni tunnollisena valtionvirkamiehenä, äitini 
kokonaan talouspuuhissa, mutta ennen kaikkea hoivaten meitä lapsia aina yhtä 
rakkaasti ja huolehtivasti. Minun muistissani on tuolta ajalta säilynyt hyvin 
vähän, koska isäni jo muutaman vuoden kuluttua täytyi lähteä pois rakkaasta 
rajakaupungista ja muuttaa alemmaksi Innin laaksoon astuakseen uuteen toimeen 
Passaussa, siis itse Saksassa.
 
Mutta noihin aikoihin täytyi itävaltalaisten tullimiesten tottua tuon tuostakin 
muuttamaan. Jo vähän myöhemmin isäni joutui Linziin ja loppujen lopuksi siellä 
eläkkeelle. Se ei kylläkään merkinnyt vanhalle herralle siirtymistä lepoon. Hän 
oli köyhän pienviljelijän poika, mutta jo pienestä pitäen oli halu vetänyt 
maailmalle. Tuskin hän oli täyttänyt kolmeatoista, kun otti reppunsa ja lähti 
kotoaan metsäkulmalta, Baijerin ja Itävallan rajaseudulta: Välittämättä 
kokeneiden kyläläisten varoituksista hän matkasi Wieniin, missä meni 
käsityöoppiin. Se tapahtui viime vuosisadan 50;luvulla. Katkera päätös, kun 
täytyi lähteä sillä tavoin maailmalle kohti tuntematonta tulevaisuutta, taskussa 
kaiken kaikkiaan kolme guldenia matka ; ja ruokarahaa. Kun sitten tuo kotoa 
lähtiessään 13;vuotias poika oli täyttänyt seitsemäntoista, hän oli suorittanut 
kisällinnäytteensä, mutta ei ollut silti saavuttanut tyydytystä. Pikemmin 
päinvastoin. Hänen kestämänsä pitkällinen hätä ja kurjuus, iänikuinen puute ja 
surkeus kypsyttivät hänen mielessään päätöksen, että hän luopuu käsityöstä 
päästäkseen kiinni johonkin parempaan. Samalla tavoin kuin arvoisa kyläpastori 
oli aikoinaan köyhän maalaispojan mielestä ollut korkeinta, minne asti ihminen 
saattoi kohota, samoin tuntui hänestä nyt, näköpiiriä mahdottomasti avartavassa 
suurkaupungissa, virkamiehen asema ja arvo kaikkein korkeimmalta.
 
Seitsentoistavuotias nuorukainen pureutui kiinni uuteen päätökseensä hädän ja 
puutteen kourissa jo puolittain lapsena ’vanhaksi’ vanhenneen miehen koko sisun 
voimalla ; ja hänestä tuli virkamies. Taisi kestää lähes 23 vuotta, niin luulen, 
ennen kuin päämäärä vihdoin oli saavutettu. Nyt oli samalla myös tarjona 
mahdollisuus täyttää vanha lupaus, jonka köyhä poikanen oli aikoinaan itselleen 
tehnyt, nimittäin ettei palaa takaisin rakkaaseen isiensä kylään, ennen kuin 
hänestä on tullut jotakin.
 
Päämäärä oli saavutettu; mutta kotikylässä ei kukaan enää jaksanut muistaa 
entistä pientä poikaa, ja hän itse oli vieraantunut kotikylästään. Asettuessaan 
vihdoin 56;vuotiaana eläkkeelle hän ei kuitenkaan olisi voinut olla päivääkään 
rauhassa tyhjäntoimittajana. Hän osti Ylä;Itävallasta,  Lambachin kauppalan 
lähistöltä maatilan ja rupesi sitä hoitamaan, palasi siis siten pitkän, 
työteliään elämän jälkeen takaisin isiensä ammattiin. Tuona aikana juuri 
muotoutuivat minun ensimmäiset ihanteeni. Paljo oleskelu ja telmintä 
ulkoilmassa, pitkä koulumatka, seurustelu rotevien, kovakouraisten poikien 
kanssa, mikä aiheutti varsinkin äidille katkeraa huolta, kehittivät minusta 
kaikkea muuta kuin kotikissan. Vaikk'en vielä siihen aikaan vakavasti ajatellut 
tulevaa elämänuraani, tunsin kuitenkin ennakolta, ettei minua laisinkaan 
houkutellut isän elämänura. Luulen jo siihen aikaan harjoittaneeni 
puhujankykyjäni enemmän tai vähemmän perinpohjaisissa väittelyissä toverien 
kanssa. Minusta oli tullut pienen poikajoukon johtaja, jolta oppiminen koulussa 
sujui helposti, kuin leikiten, mutta joka muuten oli sangen vaikeasti 
käsiteltävä. Kun loma;aikoina hain laulunopetusta Lambachin tuomiokapitulissa, 
minulla oli mitä parhain tilaisuus kerta toisensa perästä hurmautua loistavien 
kirkollisten juhlien äärimmäisestä upeudesta. Mikäpä siis sen luonnollisempaa, 
kuin että herra apotti oli mielestäni mitä suurimmassa määrin tavoittelun 
arvoinen ihanne, samoin kuin vaatimaton herra kyläpastori oli aikoinaan ollut 
isäni mielestä? Ainakin aika ajoin asianlaita oli sillä lailla. 
 
Mutta kun herra isäni ei kuitenkaan; syistä, joita ei ollut vaikea käsittää; 
antanut tappelunhaluisen poikansa kaunopuheisuudenlahjoille niin suurta arvoa, 
että olisi siitä tehnyt suotuisia johtopäätöksiä oman vesansa tulevaisuuden 
varalta, hän ei tietenkään saattanut tuntea ymmärtämystä moisia 
nuoruudenajatuksia kohtaan. Varmaankin hän huolestuneena tarkkasi tätä luonteeni 
hajanaisuutta. Todellisuudessa tuon kutsumuksen ohimenevä kaipuu haihtui hyvin 
pian ja tilalle tuli sellaisia toiveita, jotka paremmin vastasivat 
temperamenttiani. Selaillessani isäni kirjaston alusta loppuun oli käsiini 
osunut muutamia sotateoksia, muiden muassa kansanpainos vuosien 1870/71 Saksan ; 
Ranskan sodasta. Sitä oli kaksi kuvitetun aikakauslehden noiden vuosien 
vuosikertaa, ja ne olivat kohta mielilukemistani. Ei kestänyt kauankaan, ennen 
kuin tuosta suuresta, sankarimaisesta taistelusta sukeutui suurin sisäinen 
elämykseni. Tästä lähtien aloin yhä enemmän ihastua kaikkeen, mikä oli missä 
tahansa yhteydessä sodan tai ainakin joka tapauksessa sotamiesten kanssa. Mutta 
toisessakin suhteessa tuo lukemani koitui minulle merkitseväksi. Ensimmäisen 
kerran sukelsi, vaikkakin vielä varsin epäselvänä, mieleeni kysymys, oliko eroa, 
sekä jos oli, niin mikä ero oli niillä saksalaisilla, jotka taistelivat noissa 
tappeluissa  ja muilla. Miksi ei myöskin Itävalta taistellut mukana tuossa 
sodassa, miksi isä ja kaikki muut täkäläiset eivät olleet siinä mukana?
Emmekö me siis ole samoja saksalaisia kuin kaikki muutkin? Emmekö me kaikki 
kuulu yhteen? Tuo ongelma alkoi ensi kerran askarruttaa pikkupojan ; aivojani. 
Kysellessäni asiaa varovasti minun täytyi, tuntien sisäistä kateutta, kuulla, 
ettei kaikille saksalaisille ollut suotu onnea kuulua Bismarckin valtakuntaan. 
Sitä en jaksanut ymmärtää.
 
Minun piti ruveta opiskelemaan. Isäni arveli voivansa tehdä koko olemukseni ja 
vielä suuremmassa määrin temperamenttini perusteella sen johtopäätöksen, että 
klassillinen lukio olisi ristiriidassa taipumusteni kanssa. Reaalikoulu tuntui 
paremmin vastaavan niitä. Hänen käsitystään lujittivat erikoisesti ilmeiset 
piirustustaipumukseni, jota ainetta hänen käsityksensä mukaan Itävallan 
lukioissa lyötiin laimin. Ehkäpä hänen oma raskas elämäntyönsä oli myöskin 
osaltaan vaikuttamassa siihen, että hän väheksyi humanististen aineiden 
opiskelua käsityksensä mukaan epäkäytännöllisenä  Periaatteessa hänen tahtonsa 
oli, että hänen pojastaan, se oli itsestään selvää, tulisi, jopa täytyisi tulla 
valtion virkamies niin kuin hän itsekin oli. Hänen oma katkera lapsuutensa sai 
hänen myöhemmin saavuttamansa aseman tuntumaan sitäkin enemmältä, koska se oli 
yksinomaan hänen oman rautaisen ahkeruutensa ja tarmonsa tulos. Se oli 
omatekoisen miehen ylpeyttä, ja se juuri sai hänet toivomaan, että pojan oli 
päästävä kohoamaan ainakin samaan tai jos mahdollista vielä korkeampaan 
elämänasemaan, sitäkin suuremmasta syystä, kun hänen oli onnistunut oman 
elämänsä uutteruudella niin suuresti helpottaa lapsensa tietä. 
 
 
Jo pelkkä. ajatuskin, että minä voisin kieltäytyä sellaisesta, mikä aikoinaan 
oli muodostunut hänen koko elämänsä sisällöksi, tuntui hänestä suorastaan 
käsittämättömältä. Isän päätös oli niin muodoin yksinkertainen, varma ja selvä, 
hänen omasta mielestään itsestään selvä. Ja vihdoin, hänen luonteellaan, joka
kokonaisen elämän kestäneessä katkerassa olemassaolotaiste­lussa oli muodostunut 
hyvin käskeväksi, olisi ollut kerrassaan sietämätöntä jättää sellaisissa 
asioissa ratkaisu pojan itsensä tehtäväksi, joka hänen mielestään oli kokematon 
eikä niin ollen vielä kyennyt vastaamaan teoistaan. Olisi muuten ollut kaikkea
muuta kuin sen käsityksen mukaista, mikä hänellä oli velvolli­suuden 
täyttämisestä, jos hän olisi osoittanut sopimatonta, hylät­tävää heikkoutta 
hänelle kuuluvan isänvallan ja vastuun käy­tössä oman lapsen myöhäisemmän elämän 
ollessa kysymyksessä. Mutta kuitenkin oli määrä käydä aivan toisin.
 
Ensimmäinen kerta elämässäni minun täytyi ; olin silloin tuskin vielä 
yhdentoista ; nousta vastarintaan. Niin tiukka ja taipumaton kuin isäni olikin 
pannessaan täytäntöön suunnitel­mansa ja aikomuksensa, jotka kerran oli 
valmiiksi miettinyt, yhtä hupsun uppiniskainen oli hänen poikansa, kun oli 
vastus­tettava tuumaa, joka ei häntä ollenkaan miellyttänyt tai aina­kin tuntui 
vastahakoiselta.
 
Minä en tahtonut ruveta virkamieheksi! Eivät suostuttelut enempää kuin vakavat 
kuvailut ja va­kuuttelutkaan pystyneet hivenenkään vertaa järkyttämään 
vastarintaani. En tahtonut ruveta virkamieheksi, en kerta kaik­kiaan. Kaikki 
yritykset, kun isän omasta elämästä otetuilla kuvauksilla koetettiin herättää 
mieltymystä tai halua tuohon elämänuraan, vaikuttivat juuri päinvastaista. Aivan 
käänsi mieltäni ajatellessani, että vielä joutuisin istumaan kuin vanki jossakin 
virastossa; en saisi vapaasti käyttää aikaani, vaan koko elämän sisältö täytyisi 
puristaa kaavakkeiden ja lomakkeiden  täyttämiseen. Millaisia ajatuksia 
sellainen saattoikaan herättää pojan mie­lessä, joka todellisuudessa oli kaikkea 
muuta kuin kiltti sanan tavallisessa merkityksessä! 
 
Kun oppiminen koulussa sujui nau­rettavan helposti, minulle jäi siksi paljon 
vapaata aikaa, että enemmät ajat olin ulkosalla auringonpaisteessa kuin istuin 
ko­tona huoneessani. Kun nykyiset valtiolliset vastustajani hert­taisen hellässä 
huolenpidossaan tutkistelevat elämääni hamaan silloiseen lapsuuteeni saakka 
päästäkseen vihdoinkin, mieli keventyneenä  huokaisten toteamaan, millaisia 
sietämättömiä koirankureja ’tuo Hitler’ jo nuoruudessaan harrasti, kiitän tai­ 
vasta siitä, että se sillä tavoin yhä vieläkin tuo mieleeni jotakin tuon 
onnellisen ajan muistoista. Metsät ja kentät olivat taistelupaikkoinani  missä 
alituiseen uusiutuvat vastakohtaisuudet ratkaistiin. Ei myöskään nyt seurannut 
siirtymiseni reaalikouluun aiheut­tanut siinä suhteessa sanottavaa muutosta. 
Mutta eräs toinen vastakohtaisuus täytyi nyt lopullisesti ratkaista 
 
Niin kauan kuin isän aikomus, että minusta oli tehtävä val­tion virkamies, 
kohtasi taholtani ainoastaan periaatteellista vastenmielisyyttä virkamiehenuraa 
kohtaan, ristiriita oli helposti  kestettävissä. Saatoinhan toistaiseksi olla 
hiiskumatta mitään sisimmistä ajatuksistani, ei toki tarvinnut heti paikalla 
ruveta väittämään vastaan. Oma vakaa päätökseni, ettei minusta ikinä tule 
virkamiestä, riitti rauhoittamaan mieleni täydelleen. Mutta tuo päätös oli luja 
ja järkkymätön. Kysymys mutkistui vaikeammaksi, kun isäni kaavailujen 
vastakohdaksi alkoi muodostua oma suunnitelmani. Se tapahtui jo ollessani vasta 
kahdentoista. Miten kaikki oikein kävi, sitä en nyt enää muista, mutta päivänä 
muutamana minulle oli selvinnyt, että minusta oli tuleva maalari, taidemaalari. 
Piirustuksenlahjani olivat joka tapauksessa tosiasia, se seikkahan oli ollut 
eräänä syynä vaikuttamassa siihen, että isä lähetti minut reaalikouluun,  mutta 
hän ei olisi ikinä osannut ajatellakaan kouluttaa minua  oikein siihen 
ammattiin. Päinvastoin. Kun ensi kerran, minun sitä ennen vielä kertaalleen 
torjuttuani isäni lempiajatuksen, minulle tehtiin kysymys, miksi sitten itse 
oikein aioin, ja kun silloin jotenkin äkkiä sanoin julki järkkymättömän 
päätökseni, isäni meni alussa sanattomaksi. Vai maalariksi? Taidemaalariksi?
 
Hän epäili järkeäni, ehkäpä myöskin arveli kuulleensa tai käsittäneensä minut 
väärin. Mutta vähitellen huomatessaan käsittäneensä aivan oikein ja varsinkin 
huomatessaan minun olevan vakavissani hän asettui koko päättäväisyytensä 
voimalla vastustamaan päätöstäni. Hänen ratkaisunsa oli aivan yksinkertainen, ei 
kysymystäkään siitä, että olisi harkittu, oliko minulla todella taipumuksia 
sille taholle. Vai taidemaalariksi! ’Ei ikinä, niin kauan kuin minä elän’. Mutta 
kun hänen poikansa oli, erinäisten maiden ominaisuuksien ohella, perinyt myöskin 
saman jäykkyyden ja taipumattomuuden, isä sai samantapaisen vastauksen. Vaikka 
tietenkin sisällöltään juuri päinvastaisen. Kumpikin jäimme omalle kannallemme. 
Isä ei hellittänyt kerran langettamastaan tuomiosta ’ei milloinkaan’, mutta minä 
päätin sitä sisukkaammin ’sittenkin’ .
 
Totta kyllä, että siitä oli kaikkea muuta kuin hauskat seuraukset. Vanha herra 
kävi katkeraksi, j a niin suuresti kuin häntä rakastinkin, itsenikin kävi 
samoin. Hän kieltäytyi kerta kaikkiaan toivomastakaan, että minusta koskaan 
tulisi maalaria. Minä menin askelta pitemmälle ja selitin, että siinä 
tapauksessa en enää aikonut lukea. Koska mokomilla  selityksillä tietystikin 
jouduin heikommalle puolelle, mikäli vanha herra aikoi häikäilemättä ajaa 
tahtonsa perille, pysyttelin toistaiseksi vaiti, mutta toteutin uhkaukseni 
käytännössä. Arvelin näet, että jahka isäni ensin huomaisi, etten edisty 
reaalikoulussa, hän tahtoen tai tahtomattaan sittenkin sallisi minun pyrkiä 
kohti uneksimaani onnea. En tiedä, mahtoivatko nämä laskelmat pitää paikkansa. 
Toistaiseksi ei ollut muuta varmaa kuin että ilmeisesti epäonnistuin koulussa. 
Sellaisia aineita, jotka minua huvittivat, loin, ennen kaikkea niitä, joita 
arvelin voivani tarvita tuonnempana maalarina. Mutta mikä siinä suhteessa tuntui 
merkityksettömältä tai ei muuten viehättänyt, sen löin kokonaan laimin. 
Tuonaikaiset arvosanani vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen, aina sen mukaan, 
miten mihinkin aineeseen suhtauduin. Kiitettävän ja tyydyttävän rinnalla saattoi 
olla välttävä ja heikko Verrattomasti parhaat arvosanat sain maantieteessä ja 
varsinkin maailmanhistoriassa. Molemmissa mieliaineissani, joissa olin muusta 
luokasta edellä.
 
Kun nyt, monen monien vuosien kuluttua, harkiten tarkastelen tuon ajan tuloksia, 
pidän erikoisen merkitsevinä kahta tosiasiaa: Ensiksikin: minusta tuli 
kansallismielinen, ’natsionalisti’. Toiseksi: Opin ymmärtämään ja käsittämään 
historian sisäisen tarkoituksen. Vanha Itävalta oli eri kansallisuuksien valtio, 
Saksan valtakunnan kansalainen ei, ainakaan noihin aikoihin, voinut 
pohjimmaltaan käsittää, mikä merkitys sillä tosiseikalla on yksilöiden 
jokapäiväiselle elämälle sellaisessa valtiossa. Sankariarmeijojen suoritettua 
suurenmoisen voitonretkensä Saksan Ranskan sodassa oli yhä enemmän vieraannuttu 
ulkomailla asuvista saksalaisista, osittain heitä ei kai enää ollut oikein 
osattu tai ei ehkä enää voitukaan arvostaa. Varsinkin Itävallan saksalaisista 
puheen ollen aivan liian helposti sotkettiin keskenään rappeutunut 
hallitsijasuku ja ytimeltään kerrassaan terve kansanaines.
 
Ei ymmärretty, että jolleivät Itävallan saksalaiset olisi todella vielä olleet 
maan parhainta verta, heidän ei olisi ikinä onnistunut luoda 52 miljoonan 
asukkaan valtioon niin. voimakkaasti omaa leimaansa, että juuri Saksassa saattoi 
syntyä sellainen harhakäsitys, että Itävalta oli muka saksalainen valtio. Se oli 
mielettömyyttä,  josta oli mitä raskaimmat seuraukset, mutta samalla kuitenkin 
loistava todistus nykyisen Ostmarkin kymmenelle miljoonalle saksalaiselle. 
Ainoastaan varsin harvoilla Saksan valtakunnan asujaimilla oli aavistustakaan 
sikäläisestä ainaisesta, armottomasta taistelusta saksan kielen, saksalaisten 
koulujen ja saksalaisen olemuksen puolesta. Vasta nyt, kun tällaiseen surkeaan 
hätään on pakosta joutunut monta miljoonaa Saksan valtakunnan omaa kansalaista, 
jotka vieraan vallan alaisina uneksivat yhteisestä isänmaasta ja sitä 
kaivatessaan yrittävät ainakin pitää voimassa pyhimmän vaatimuksensa, 
äidinkielensä, ymmärretään laajemmissakin. piireissä, mitä merkitsee, kun täytyy 
taistella oman kansallisuutensa puolesta. 
 
Nyt jo ehkä yksi ja toinen pystyy oikein arvostamaan Saksan valtakunnan vanhan 
Ostmarkin saksalaisuuden suuruutta, joka oman onnensa nojaan jätettynä 
ensiksikin kautta vuosisatojen suojeli Saksan valtakuntaa itää vastaan ja 
lopuksi kuluttavassa sissisodassa piti saksan kielirajan paikallaan sellaisena 
aikana, jolloin Saksan valtakuntaa kyllä kiinnostivat siirtomaat, mutta ei sen 
oman oven edustalla oleva oma liha ja veri. Samoin kuin käy aina ja kaikkialla 
joka taistelussa, samoin oli vanhan Itävallankin kielitaisteluissa kolme eri 
luokkaa: taistelijat, penseät ja petturit.
 
Erittely ja seulominen alkoi jo koulunpenkillä. Kielitaistelussa on näet 
asianlaita kai ylipäänsä niin merkillisesti, että aallokko kuohuu kaikkein 
rajuimpana juuri koulussa, nousevan polven taimitarhassa. Tuota taistelua 
käydään lapsesta, ja ensi kutsu tässä taistelussa kohdistuu juuri lapseen:
 
’Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen’ ja
’Tyttö muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti!’
 
Joka tuntee nuorison sielun, ymmärtää, että juuri nuoret ilomielin avaavat 
korvansa sellaista taisteluhuutoa kuulemaan. Sadoin erilaisin muodoin nuorison 
on tapana käydä tätä taistelua, omalla tavallaan ja omin asein. Se kieltäytyy 
laulamasta epäsaksalaisia lauluja, haaveilee sitä enemmän saksalaisesta 
sankaruudesta, kuta enemmän sitä pyritään siitä vieraannuttamaan, kerää 
lantteja, jotka on säästänyt suun kustannuksella, aikuisten taistelurahastoihin; 
se on uskomattoman tarkkakuuloinen epäsaksalaista opettajaa tajuamaan ja samalla 
myöskin vastahakoinen; käyttää kiellettyjä oman kansallisuutensa merkkejä ja 
tuntee itsensä onnelliseksi, jos sitä niiden vuoksi rangaistaan, jopa lyödään. 
Nuoriso on siten pienoiskoossa aikuisten tarkka peilikuva, mutta sen mieli ja 
luonne vain on usein parempi ja vilpittömämpi.
 
Minullakin oli siten kerran mahdollisuus ottaa jo varsin nuorena osaa vanhan 
Itävallan kansallisuustaisteluun. Kerättiin rahaa Südmarkin ja Kouluyhdistyksen 
hyväksi, osoitettiin mieltä käyttämällä ruiskaunokkia ja musta;puna;kultaisia 
värejä, tervehdittiin toisiaan ’Heil!’ ; huudoin ja laulettiin Saksan 
kansallislaulua ’Deutschland über alles’ Itävallan keisarinhymnin asemesta, 
välittämättä varoituksista ja rangaistuksista. Siten pojat saivat poliittista 
koulutusta sellaisena aikana, jolloin ns. kansallisvaltioiden pojat eivät 
ylipäänsä tunne kansallisuudestaan muuta kuin kielen. Etten minä enää siihen 
aikaan kuulunut välinpitämättömiin ja penseihin, se on selvää. Lyhyessä ajassa 
minusta oli tullut kiihkeä saksalaiskansallinen mikä ei kylläkään ole samaa kuin 
tuolla puolueen nimellä nykyään tarkoitetaan. Tämä kehityksen kulku tapahtui 
minussa nopeasti, niin että jo viisitoistavuotiaana pystyin ymmärtämään, mitä 
eroa oli hallitsijasukuun liittyvällä patriotismilla ja kansallisella 
’natsionalismilla’; ja jo silloin minulle oli olemassa ainoastaan jälkimmäinen.
 
Sellainen kehitys tuntuu ehkä vaikealta käsittää sellaisesta, joka ei ole 
koskaan vaivautunut perehtymään Habsburgien monarkian sisäisiin oloihin. Jo 
maailmanhistorian kouluopetuksen täytyi tuossa valtiossa antaa alku-itu tälle 
kehitykselle, erikoista Itävallan historiaa on olemassa ainoastaan mitä 
pienimmässä määrin. Tuon valtakunnan kohtalot ovat niin kiinteästi kytkeytyneet 
yhteen koko saksalaisuuden elämän ja kasvun kanssa, että historian jakamista 
esim. Saksan ja Itävallan historiaan on kerrassaan mahdoton ajatella. Niin, kun 
Saksa vihdoin alkoi hajaantua kahdeksi valta ; alueeksi, juuri tuosta 
jakaantumisesta tuli Saksan historiaa. Wienissä säilytetyt keisarin arvomerkit, 
jotka ovat valtakunnan muinoiselta keisarivallan ajalta, tuntuvat kuin 
ihmeellinen taika vaikuttavan yhä edelleenkin kuin ikuisen yhteyden panttina. 
Itävallan saksalaisen kansan alkuvaistoinen huuto, että sen oli päästävä 
yhdistymään saksalaisen emämaan kanssa, oli vain syvällä koko kansan sielussa 
uinuvan kaipuun ilmaus, kaipuun, joka vaati tätä paluuta takaisin koskaan 
unohtumattomaan isänkotiin. Mutta tämä ei olisi ikinä ymmärrettävissä, jollei 
yksityisten Itävallan saksalaisten historiallinen kasvatus olisi ollut sellaisen 
yhteisen kaipuun alkusyynä. Siinä piilee milloinkaan ehtymätön lähde, joka 
erikoisesti unohduksen aikoina hiljaa, kehoittavasti haastaessaan saa ihmisen 
kääntämään katseensa pois hetken hyvinvoinnista ja alati muistuttamalla mieleen 
menneisyyttä kuiskii uudesta tulevaisuudesta.
 
Maailmanhistorian opetus on kuitenkin vielä tänäkin päivänä ns. keskikouluissa 
hullulla kannalla. Ainoastaan harvat opettajat käsittävät, ettei nimenomaan 
historianopetuksen päämääränä voi ikipäivänä olla ulkoluku ja historiallisten 
aikamäärien ja tapahtumien kasaaminen muistiin, ettei ole tärkeää, tietävätkö 
pojat täsmälleen, milloin se tai se taistelu tapahtui, milloin joku 
sotapäällikkö syntyi tai milloin joku (useimmissa tapauksissa varsin mitätön) 
hallitsija sai esi;isiensä kruunun päähänsä. Ei toki, Herra varjelkoon, se ei 
ole tärkeintä, se merkitsee perin vähän. Historian lukeminen merkitsee sitä, 
että koetetaan etsiä ja löytää ne voimat, jotka syinä ja aiheina johtavat niihin 
vaikutuksiin  jotka sitten näemme silmiemme edessä historiallisina tapahtumina.
 
Lukemisen samoin kuin oppimisenkin taito piilee tässäkin tapauksessa  siinä, 
että olennainen muistetaan, epäolennainen unohdetaan. Ehkäpä muodostui 
määrääväksi koko myöhemmälle elämälleni  se seikka, että onni sattui 
lahjoittamaan minulle juuri historian opettajaksi miehen, joka oli eräs niitä 
erittäin harvoja,
jotka ymmärtävät sekä opetuksessaan että tutkiessaan oppilasta kohottaa 
vallitsevaksi juuri tämän näkökohdan. Silloinen opettajani Linzin reaalikoulussa 
professori, tohtori Leopold Pötsch oli todellakin ihanteellisella tavalla kuin 
tuon vaatimuksen ruu­miillistuma. Hän oli vanhahko herra, esiintymisessään yhtä 
hyväntahtoinen kuin varma ja tiukkakin, joka häikäisevän kaunopuheisena  ei 
ainoastaan osannut herättää mielenkiintoamme, vaan suorastaan tempasi mukaansa. 
Vielä tänäkin päivänä muistan hieman liikuttuneena tuota harmaatukkaista miestä, 
joka tulisella esitystavallaan sai meidät väliin unohtamaan nykyhetken, loihti 
meidät kauas menneisiin aikoihin ja vuosituhansien  hämyharsoista muotoili 
kuivat historialliset muistitiedot eläväksi todellisuudeksi. Istuimme 
hievahtamatta paikoillamme  usein intoa hehkuen, väliin jopa kyyneliin asti 
liikuttuneina  
 
Onnemme oli sitäkin suurempi, kun tuo opettaja kykeni valaisemaan menneisyyttä 
nykyisyydestä käsin ja osasi menneisyydestä   tehdä johtopäätökset nykyajan 
suhteen. Enemmän, kuin kukaan toinen hän myöskin osoitti ymmärtämystä kaikkia 
päivän kysymyksiä kohtaan, jotka tuona aikana kovasti askarruttivat  mieltämme. 
Meidän pienoisesta kansalliskiihkostamme tuli hänen käyttämänään kasvatuskeino, 
sillä monet kerrat hän sai, vain vetoamalla kansalliseen kunniantuntoomme, 
meidät vallattomat naskalit nopeammin palautetuksi järjestykseen kuin muilla 
keinoin olisi ollut mahdollista. Tämän opettajan ansiosta historiasta tuli 
mieliaineeni. Minusta tuli kieltämättä jo siihen aikaan, vaikka varmaankin hänen 
tahtomattaan, nuori vallankumouksellinen. Kukapa olisi voinutkaan sellaisen 
opettajan johdolla Saksan historiaa opiskellessaan olla muuttumatta sen valtion 
viholliseksi, joka hallitsijahuoneensa avulla niin turmiollisella tavalla 
vaikutti kansakunnan kohtaloihin? Kukapa vihdoin olisi voinut vielä säilyttää 
keisarin;uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan, joka oli sekä menneinä 
aikoina että nyt vieläkin kerran toisensa perästä pettänyt Saksan kansan 
elinedut omien häpeällisten etujensa vuoksi?
 
Emmekö me jo koulupoikina tienneet, ettei tämä Itävallan valtio tuntenut ja 
ettei se ylipäänsä voinutkaan tuntea lainkaan rakkautta meitä saksalaisia 
kohtaan? Historian meille avaamaa käsitystä Habsburgin hallitsijasuvun 
vaikutuksesta vielä tukivat jokapäiväiset omat kokemuksemme. Niin etelässä kuin 
pohjoisessakin syöpyi vieraan kansan myrkky kansallisruumiiseemme, ja itse Wien 
muuttui aivan ilmeisesti yhä enemmän epäsaksalaiseksi kaupungiksi. Arkkiherttuan 
palatsi harrasti tshekkiläistämistä, missä se vain suinkin oli mahdollista, ja 
juuri ikuisen oikeuden ja leppymättömän koston jumalatar salli Itävallan 
saksalaisten pahimman verivihollisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin kaatua 
nimenomaan niiden luotien uhrina, joita hän, arkkiherttua, oli itse ollut 
auttamassa valamaan. Hän näet oli ylhäältäpäin tapahtuvan Itävallan 
slaavilaistamisen suojelija.
 
Uskomattomia olivat ne taakat, jotka sälytettiin saksalaisen kansan 
kannettaviksi, ennen kuulumattomat ne uhrit, joita se uhrasi veroina ja verenä, 
mutta kuitenkin täytyi jokaisen, joka ei ollut aivan sokea, huomata, että kaikki 
tyynni olisi aivan turhaa. Kaikkein pahimmin mieltämme kirveli se tosiasia, että 
koko tuon järjestelmän ylle levitettiin kuin moraaliseksi verhoksi Saksan kanssa 
solmittu liitto, jolloin Saksa itse vielä kaiken kukkuraksi joutui tavallaan 
antamaan siunauksensa saksalaisuuden vähän kerrassaan tapahtuvalle 
hävittämiselle vanhasta monarkiasta. Habsburgien teeskentely, jota käyttäen 
asioille osattiin ulospäin antaa sellainen sävy, ikään kuin Itävalta muka olisi 
yhä vielä saksalainen valtio kiihdytti tuota hallitsijahuonetta kohtaan tunnetun 
vihan suorastaan mieltenkuohuksi ja samalla halveksinnaksi. Vain Saksan 
valtakunnassa oli niitä, jo siihen aikaan ainoita ’valittuja’ jotka eivät 
huomanneet tästä kaikesta yhtään mitään Kuin sokeuden lyöminä he kulkivat rinta 
rinnan kuolleen ruumiin kanssa, vieläpä erehtyivät luulemaan mädännyksen enteitä 
uuden elämän merkeiksi. Nuoren Saksan valtakunnan onnettomassa liitossa 
Itävallan varjovaltakunnan kanssa piili sittemmin puhjenneen maailmansodan itu, 
samoin kuin romahduksenkin itu.
 
Tässä kirjassa on aikomukseni vielä tuonnempana käsitellä tätä ongelmaa perin 
pohjin. Tässä kohdassa riittänee, kun vain totean, että jo varhaisimmassa 
nuoruudessani päädyin siihen havaintoon, joka ei ole sittemmin koskaan 
muuttunut, päinvastoin vain entisestään syventynyt, nimittäin: Saksalaisuuden 
turvaaminen edellytti Itävallan tuhoa; kansallistunto ei ole missään tapauksessa 
samaa kuin hallitsijasukuun liittyvä isänmaallisuus; ja ennen kaikkea: 
Habsburgin arkkiherttuain suvun oli kohtalo määrännyt koitumaan Saksan kansan 
onnettomuudeksi. Tein jo siihen aikaan tästä havainnosta seuraavat 
johtopäätökset: palava rakkaus saksalais;itävaltalaista kotiseutuani, syvä viha 
Itävallan valtiota kohtaan. Tästä historiallisen ajattelun tavasta, jonka tällä 
tavoin opin jo kouluaikana, en ole sen jälkeenkään luopunut. Maailmanhistoria 
muodostui minulle yhä suuremmassa määrin tyhjentymättömäksi, ehtymättömäksi 
lähteeksi, josta ammensin ymmärtämystä käsittämään nykyajan historiallisia 
toimintoja, siis politiikkaa. En tahdo sitä oppia vaan sen pitää opettaa minua. 
Jos minusta siten oli jo varhain tullut poliittinen ’vallankumouksellinen’, niin 
yhtä varhain minusta oli sellainen tullut myös taiteen alalla.
 
Ylä;Itävallan pääkaupungissa oli noihin aikoihin verraten hyvä teatteri. Siellä 
näyteltiin melkeinpä mitä vain. Kaksitoistavuotiaana näin siellä ensi kerran 
’Wilhelm Tellin’, muutamaa kuukautta myöhemmin näin ja kuulin ensimmäisen 
oopperan elämässäni, ’Lohengrinin’. Nuorekas Bayreuthin mestariin kohdistuva 
ihailuni oli rajaton. Yhä uudestaan tunsin hänen teostensa vetävän minua 
puoleensa, ja pidän sitä nyt erikoisena onnena, että noiden vaatimattomien 
maaseudun esitysten ansiosta minulle säilyi mahdollisuus nauttia niistä 
myöhemmin vielä suuremmassa määrin. Kaikki tuo tuollainen yhä lujitti, varsinkin 
selvittyäni nulikka – vuosistani (mikä minulla kävi kylläkin varsin 
tuskallisesti), syvää sisäistä vastenmielisyyttäni sitä elämänuraa kohtaan, 
jonka isäni oli minulle valinnut. Päädyin yhä lujemmin siihen vakaumukseen, 
etten ikinä tuntisi itseäni virkamiehenä onnelliseksi. Kun nyt 
piirustuksenlahjani  huomattiin reaalikoulussakin, päätökseni vakiintui 
entistäänkin lujemmaksi.
 
Eivät rukoukset enempää kuin uhkauksetkaan voineet saada siinä enää muutosta 
aikaan. Tahdoin ruveta taidemaalariksi, en virkamieheksi millään ehdolla. Se 
vain oli merkillistä, että vuosien vieriessä aloin yhä enemmän innostua 
rakennustaiteeseen. Pidin sitä siihen aikaan itsestään selvänä maalarinlahjojeni 
lisänä ja itsekseni iloitsin, kun taiteelliset puitteeni tällä tavoin laajenivat 
entisestään. En osannut aavistaa, että kaikki kävisi aivan toisin. Kysymys 
tulevasta urastani ratkesikin nopeammin kuin olin osannut odottaa. 
Kolmetoistavuotiaana menetin aivan äkkiä isäni. Muuten vielä voimakasta ja 
reipasta vanhaa herraa kohtasi halvaus tehden mitä tuskattomimmalla tavalla 
lopun hänen maallisesta vaelluksestaan, jättäen meidät kaikki mitä syvimmän 
surun valtaan. Isäni kiihkeimmin tavoittelema päämäärä: että saisi olla 
avullisena luomassa pojalleen tulevaisuutta säästämällä tätä kokemasta omaa 
katkeraa kehityskulkuaan, ei silloin tosin kylläkään näyttänyt hänelle 
onnistuneen. Mutta hän oli kuitenkin, joskin aivan tietämättään, kylvänyt 
sellaiset tulevaisuuden siemenet, ettemme hän enempää kuin minäkään olisi 
silloin vielä osanneet sitä käsittää. Aluksi ei kylläkään tapahtunut mitään 
ulkonaista muutosta.
 
Äiti tunsi kai velvollisuudekseen huolehtia edelleen kasvatuksestani isäni 
toivomusten mukaisesti, siis antaa minun jatkaa lukujani päästäkseni 
virkamiesuralle. Itse olin lujemmin kuin konsanaan päättänyt, etten missään 
tapauksessa rupea virkamieheksi. Samassa määrin kuin nyt keskikoulun oppiaineet 
ja opetustapa loittonivat ihanteestani, sitä välinpitämättömämmäksi kävin 
mielessäni. Sitten tuli äkkiä avukseni sairaus ja ratkaisi muutamassa viikossa 
kodissani sekä tulevaisuuteni että kodin ainaisen riitakysymyksen. Paha 
keuhkovaivani sai lääkärin. mitä vakavimmin varoittamaan äitiäni toimittamasta 
minua konsanaan istumatyöhön virastoon. Koulunkäyntikin oli keskeytettävä 
ainakin vuodeksi. Mitä jo kauan olin kaikessa hiljaisuudessa kaivannut ja minkä 
puolesta olin aina taistellut, oli nyt tämän tapauksen johdosta yhdellä kertaa 
melkein kuin itsestään muuttunut todellisuudeksi. Sairaudestani järkyttyneenä 
äiti lopulta vihdoinkin taipui ottamaan minut pois reaalikoulusta ja lupaamaan, 
että sain mennä taideakatemiaan. Nuo olivat mitä onnellisimpia päiviä, ne 
tuntuivat minusta melkein kuin kauniilta unelmalta; ja pelkäksi unelmaksi niiden 
oli määrä jäädäkin. Kahta vuotta myöhemmin teki äidin kuolema äkkilopun kaikista 
noista kauniista suunnitelmista.