No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 
2. luku. 
OPPI JA AHDINKOVUODET WIENISSÄ.

 
Äitini kuollessa kohtalo jo oli yhdessä suhteessa tehnyt ratkaisunsa. Äidin 
viimeisinä kärsimyksenkuukausina olin käynyt Wienissä suorittamassa 
taideakatemian pääsytutkintoa. Mukanani paksu pinkka piirustuksiani olin, 
silloin, lähtenyt matkaan, varmasti vakuuttuneena siitä, että tutkinnosta 
suoriutuisin helposti, kuin. leikiten. Reaalikoulussa olin jo ollut luokkani 
verrattomasti paras piirustaja; ja niistä ajoista lahjani ja kykyni olivat 
tavattomasti kehittyneet edelleen, niin että oma tyytyväisyyteni sai minut 
ylpeänä ja onnellisena toivomaan parasta.
 
Yksi ainoa seikka pyrki väliin sumentamaan iloani: piirustuslahjani tuntuivat 
voittavan maalarinlahjani, varsinkin melkein kaikilla arkkitehtuurin aloilla. 
Samoin rakennustaidetta kohtaan tuntemani mielenkiinto voimistui yhä 
voimistumistaan. Se oli saanut yhä uutta yltyä siitä lähtien, kun olin, ennen 
kuin olin täyttänyt kuusitoista, ensi kerran päässyt käymään Wienissä ja saanut 
viipyä siellä kaksi viikkoa. Matkustin sinne tutkiakseni Hovimuseon 
taulugalleriaa, mutta minulta riitti huomiota melkein yksinomaan vain museolle 
itselleen. Aamuvarhaisesta iltamyöhään juoksin päivät pääksytysten nähtävyydeltä 
toiselle, mutta aina vetivät rakennukset lähinnä huomion puoleensa. 
Tuntikaupalla saatoin siten seisoskella Oopperan edustalla, tuntikaupalla 
ihailla Parlamentintaloa, koko Ring –katu vaikutti kuin mikäkin Tuhannenyhden 
yön taika. Nyt olin siis toista kertaa tuossa kauniissa kaupungissa ja odotin 
kärsimättömyyttä hehkuen, mutta samalla myöskin ylpeän luottavaisena 
pääsytutkinnon tulosta. Olin niin varmasti vakuuttunut onnistumisestani, että 
hylkäävä päätös iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun menin Laitoksen 
rehtorin puheille tiedustelemaan syitä, miksi minua ei ollut hyväksytty 
taideakatemian yleiseen maalarikouluun, tuo herra vakuutti, että mukana 
tuomistani piirroksista kävi eittämättömästi selville sopimattomuuteni 
taidemaalariksi, koska taipumukseni ilmeisesti viittasivat arkkitehtuurin 
alalle; minun suhteeni ei voisi koskaan tulla kysymykseen akatemian 
taidemaalarikoulu, vaan ainoastaan sen arkkitehtuurikoulu. Tuntui aivan 
uskomattomalta käsittää, etten ollut jo ennemmin käynyt rakennuskoulua tai 
hankkinut muuta opetusta arkkitehtuurissa.
 
Musertuneena poistuin tuosta Hansenin loistorakennuksesta Schillerplatz ;aukion 
varrelta, ensi kerran koko nuoren elämäni aikana sisäisen ristiriidan vallassa. 
Sillä se, mitä olin kuullut taipumuksistani, tuntui yht'äkkiä kuin salama 
räikeästi valaisevan olemukseni ristiriitaisuuden, josta olin jo kauan kärsinyt 
pääsemättä tarkoin sen syistä selville. Muutamassa päivässä tiesin nyt itsekin, 
että minusta tulisi arkkitehti. Tuohon päämäärään johtava tie oli tosin 
tavattoman vaikea; nyt kostautui kipeästi, että olin uhmamielessäni lyönyt 
reaalikoulussa laimin yhtä ja toista. Akatemian arkkitehtuurikouluun oli 
pääsyvaatimuksena, että oli käynyt teknillisen rakennuskoulun, ja tähän taas oli 
vuorostaan pääsyehtona keskikoulussa suoritettu kypsyyskoe. Kaikki sellainen 
minulta puuttui tykkänään. Inhimillisten laskelmien mukaan ei 
taiteilijanunelmani toteutuminen ollut enää mahdollinen. Palatessani nyt äidin 
kuoleman jälkeen Wieniin kolmannen kerran jäädäkseni sinne tällä kertaa moneksi 
vuodeksi oli rauhallisuuteni ja päättäväisyyteni sillä välin kuluneena aikana 
palannut Aikaisempien aikojen olemus oli tullut takaisin, ja katse oli 
lopullisesti suuntautunut päämäärään. Tahdoin päästä arkkitehdiksi eivätköhän 
vastukset ole olemassa sitä varten, että niiden vuoksi hellittää, vaan siksi, 
että ne voitetaan. Ja minä tahdoin voittaa kaikki vastukset, isäni kuva 
lakkaamatta edessäni miehen, joka oli aikoinaan köyhästä maalais ; ja suutarin 
oppipojasta omalla tarmollaan kohonnut valtion virkamieheksi. Minulla oli jo 
toki parempi perusta, taistelun mahdollisuus niin muodoin paljon helpompi; ja 
sitä, mitä aikoinani olin pitänyt kohtalon nurjuutena, ylistän nyt kaitselmuksen 
viisaudeksi. Kun nyt hädän ja puutteen jumalatar otti minut kouristukseensa ja 
useinkin uhkasi musertaa, silloin vastustustahto kasvoi, ja lopuksi tahto peri 
voiton. Tuota aikaa voin kiittää siitä, että olen kehittynyt kovaksi ja että 
osaan olla kova. Ja vielä enemmän kiitän sitä sen johdosta, että se tempasi 
minut pois mukavan elämän tyhjyydestä, että se riisti äidin lellikkipojan 
pehmeästä pesästä ja antoi hänelle uudeksi äidiksi Suruttaren, että se heitti 
vastaan hangoittelevan nuorukaisen kurjuuden ja köyhyyden maailmaan ja siten 
pakotti hänet tutustumaan niihin, joiden puolesta hänen oli sittemmin määrä 
taistella.
 
Noina aikoina silmieni oli myös määrä avautua havaitsemaan kaksi vaaraa, joita 
tätä ennen tuskin olin tuntenut nimeltäänkään ja joiden hirvittävää merkitystä 
Saksan kansan olemassaololle en ainakaan ensinkään ymmärtänyt. Ne vaarat olivat 
marxilaisuus ja juutalaisuus. Wien, juuri se kaupunki, joka monen monien 
mielestä on itse viattoman iloisuuden käsite, kuin tyytyväisten, hilpeiden 
ihmisten temmellyspaikka, on minulle valitettavasti ainoastaan elämäni 
surullisimman ajan elävä muisto. Vielä tänäkin päivänä tuo kaupunki saattaa 
herättää mielessäni ainoastaan murheellisia ajatuksia. Viisi vuotta kurjuutta ja 
surkeutta ovat säilyneet muistissani tuon elostelijoiden kaupungin nimen 
yhteydessä. Viisi vuotta, joiden aikana minun ensin täytyi ansaita leipäni 
aputyöläisenä, sitten vaatimattomana maalarina, ; totisesti niukka leipäni, joka 
ei edes riittänyt sammuttamaan vakituista nälkääni. Nälkä oli siihen aikaan 
uskollinen vartijani, joka yksin minua ei juuri koskaan hylännyt, joka 
rehellisesti jakoi kaiken kanssani. Jok'ikinen kirja, jonka itselleni hankin, 
herätti siinä osanottoa; oopperassa käynti sai sen taas pitämään minulle seuraa 
päiväkaupalla; se oli alituista taistelua säälimättömän ystäväni kanssa. Ja 
kuitenkin opin tuona aikana enemmän kuin ennen koskaan. Lukuun ottamatta 
rakennustaidettani ja harvinaisia, suuni kustannuksella säästettyjä oopperassa 
käyntejäni olivat ainoana ilonani nykyisin vain kirjat.

Tuona aikana luin tavattoman paljon ja perusteellisesti. Mitä työstäni jäi vapaa 
; aikaa, se meni järjestään opiskeluun, Muutamassa vuodessa hankin siten sen 
tietomäärän perusteet, joita vielä tänäkin päivänä kulutan.
 
Mutta vielä enemmänkin. Noina aikoina minulle muotoutui maailmankuva ja 
maailmankatsomus, joka muodostui sen aikaisten tekojeni ja toimintojeni 
graniittiperustaksi. Sen lisäksi, mitä silloin siten luin, on tarvinnut 
ainoastaan vähän lukea lisää, mutta muuttaa ei minun ole tarvinnut mitään. 
Päinvastoin. Uskon tänä päivänä lujasti, järkähtämättä, että ylipäänsä kaikki 
luovat ajatukset pohjimmaltaan ilmestyvät jo nuoruuden aikana, mikäli niitä 
ylimalkaan on olemassa. Teen eron vanhuuden viisauden välillä, joka voi ilmetä 
vain suurempana perusteellisuutena ja varovaisuutena, tuloksena pitkän elämän 
kokemuksista, ja nuoruuden nerokkuuden välillä,  joka ehtymättömän 
hedelmällisenä ravistaa itsestään ajatuksia ja aatteita, kykenemättä niitä ensin 
edes muokkaamaan niiden ylen suuren runsauden vuoksi. Se tuottaa ne 
rakennustarvikkeet ja tulevaisuudensuunnitelmat, joista viisaampi ikäkausi 
kokoaa kivet, hakkaa ne valmiiksi ja suorittaa itse rakennuksen ; mikäli ei 
vanhuuden ns. viisaus ole tukahduttanut nuoruuden nerokkuutta.
 
Se elämä, jota olin siihen asti isänkodissa viettänyt, erosi ainoastaan vähän 
tai ei lainkaan kaikkien muiden elämästä. Saatoin odottaa huoletonna 
huomispäivää, eikä minulle ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia ongelmia. 
Nuoruuden aikanani oli lähin ympäristöni ollut pikkuporvarillisia piirejä, siis 
väkeä, joka oli vain hyvin vähän yhteydessä puhtaasti ruumiillisen työn 
tekijöiden kanssa. Sillä niin oudolta kuin ensi silmäykseltä näyttäneekin, on 
juuri noiden taloudellisesti verraten heikossa asemassa olevien kerrosten ja 
tavallisten työläisten välillä syvempi juopa kuin luulisi. Syynä tähän melkeinpä 
selvään vihamielisyyteen on oikeastaan tuon vasta verraten äsken ruumiillisen 
työn tekijäin tasolta kohonneen yhteiskuntaryhmän pelko, että voi uudelleen 
vajota takaisin vanhaan, halvassa arvossa pidettyyn säätyyn tai ainakin, että 
yhä voidaan pitää siihen kuuluvana. Tähän liittyy monilla myös epämiellyttävä 
muisto tuon alhaisen luokan sivistyksellisestä kurjuudesta, sen keskinäisessä 
seurustelussa usein ilmenevästä raakuudesta, jolloin oman, vaikka kuinkakin 
vaatimattoman yhteiskunnallisen aseman kannalta jokainen kosketus tuon jo 
voitetun kulttuuri; ja elintason kanssa tuntuu sietämättömältä taakalta.
 
Siitä johtuu, että ylempiin luokkiin kuuluvat usein helpommin laskeutuvat kenen 
tahansa lähimmäisensä tasolle kuin nousukas pitää mahdollisenakaan. Sillä 
jok'ikinen, joka on omalla voimallaan päässyt taistellen kohoamaan entisestä 
elämänasemastaan ylempään, on kerta kaikkiaan nousukas. Vihdoin tuo usein 
hyvinkin katkera kamppailu tappaa säälin. Oma tuskallinen olemistaistelu tappaa 
kaiken säälintunteen jäIkeenjääneiden kurjuutta kohtaan. Tässä suhteessa kohtalo 
armahti minua. Pakottaessaan minut palaamaan takaisin siihen köyhyyden ja 
epävarmuuden maailmaan, josta isäni oli elämänsä aikana jo päässyt eroon, se 
riisti silmiltäni ahtaan, rajoittuneen pikkuporvarismaisen kasvatuksen 
silmälaput. Nyt vasta tulin ihmiset tuntemaan; opin erottamaan tyhjän ulkokuoren 
tai karkean pinnan heidän sisäisestä olemuksestaan. Wien kuului vuosisadan 
taitteen jälkeen jo yhteiskunnallisesti epäsuotuisiin kaupunkeihin. Siellä 
vaihtelivat räikeinä toistensa rinnalla loistava rikkaus ja viheliäinen köyhyys. 
Kaupungin keski; ja sisäosissa huomasi selvästi suuren valtion valtimonsykkeen, 
valtion, jossa oli asukkaita 52 miljoonaa, ja tämän kansallisuuksien valtion 
kaiken epäilyttävän tenhon. Hovi vaikutti häikäisevässä upeudessaan magneetin 
tavoin koko muun valtakunnan rikkauteen ja älymystöön Lisäksi tuli vielä 
Habsburgien monarkian voimakas keskeistys semmoisenaan.
 
Siinä tarjoutuikin ainoa mahdollisuus pitää tuota kansojen sekasotkua koossa 
kiinteässä muodossa. Mutta siitä seurasi ylenmääräinen korkeiden ja korkeimpien 
viranomaisten keskeitys pää; ja hallituskaupunkiin. Mutta Wien ei ollut vanhan 
Tonavan ;monarkian keskus ainoastaan poliittisesti ja henkisesti, vaan myöskin 
taloudellisessa suhteessa. Korkeiden upseerien, virkamiesten, taiteilijoiden ja 
tiedemiesten armeijaa vastassa oli vielä suurempi työläisten armeija, ylhäisön 
ja kauppamaailman rikkautta vastassa surkea köyhyys. Ring;kadun palatsien 
edustalla kuljeskeli tuhansittain työttömiä, ja tuon vanhan Itävallan via 
triumphaliksen lähistöllä  ja alla majailivat  kodittomat viemärien 
puolihämärässä ja liejussa. Yhteiskunnallista kysymystä olisi tuskin missään 
saksalaisessa kaupungissa voinut tutkia paremmin kuin Wienissä. Mutta älköön sen 
suhteen erehdyttäkö. Tuo tutkimus ei voi tapahtua ylhäältä alaspäin. Joka ei 
itse ole sen kuristavan jättiläiskyyn puristuksessa, ei koskaan tule sen 
myrkkyhampaita tuntemaan. Muussa tapauksessa siitä ei tule sen kummempaa kuin 
pinnallista lorua ja valheellista tunteilua. Molemmat ovat vahingoksi. Edellinen 
siksi, ettei se koskaan pysty tunkeutumaan ongelman ytimeen saakka, jälkimmäinen 
sen vuoksi, että  sivuuttaa sen. En osaa sanoa, kumpi on tuhoisampaa:  
Välinpitämättömyyskö yhteiskunnallisen hädän suhteen, jollaista useimmat onnen 
suosikeista ja myös omien ansioidensa nojalla siitä kohonneista osoittavat joka 
päivä; vai sellainen yhtä kopea kuin usein tungettelevan tahditonkin, mutta aina 
armollinen sekä hame; että housupukuisten kansan mukana kärsivien  muotinaisten 
alentuvaisuus. Nuo ihmiset tekevät joka tapauksessa enemmän syntiä kuin pystyvät 
vaistottomalla ymmärryksellään ylipäänsä käsittämäänkään. Sen vuoksi heidän 
omaksi kummastuksekseen on toiminta, johon heidän yhteiskunnallinen 
ajattelutapansa johtaa, aina nollan arvoista, vieläpä se usein vihaisesti 
torjutaan, mikä sitten käsitetään todistukseksi kansan kiittämättömyydestä.
 
Että yhteiskunnallisella toiminnalla ei ole tuollaisen hyväntekeväisyyden kanssa 
mitään yhteistä ja ennen kaikkea, ettei siitä ylipäänsä saa vaatia kiitosta, 
koska sen tehtävänä ei ole jakaa armon osoituksia vaan saattaa oikeuksia 
voimaan, sitä on vaikea saada mahtumaan sellaisten ihmisten päähän. Minä 
säästyin oppimasta yhteiskunnallista kysymystä sillä tavalla. Vetämällä minut 
kärsimystensä taikapiiriin se ei tuntunut kutsuvan minua oppimaan, vaan 
pikemminkin haluavan käyttää kokeiluihinsa minua itseäni. Ei ollut sen omaa 
ansiota, että koekaniini sentään suoriutui leikkauksesta terveenä ja hyvissä 
voimissa.
 
Kun nyt haluan esittää silloisten elämyksieni sarjan, tästä ei  ikinä tulla 
lähimainkaan täydellistä; ainoastaan tärkeimmät ja omalta kohdaltani 
järkyttävimmät vaikutelmani tahdon tässä esittää rinnan niiden harvojen 
opetusten kera, mitä jo silloin niistä sain. Enimmäkseen minun ei ollut 
erikoisen vaikea saada työtä, koska en ollut ammattitaitoinen työläinen, vaan 
minun oli yritettävä ns. aputyöläisenä ja useinkin ryhdyttävä tilapäisiin 
hommiin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Asetuin silloin kaikkien niiden 
ihmisten kannalle, jotka pudistavat Euroopan tomut jaloistaan järkähtämättömästi 
päättäen luoda itselleen uuden tulevaisuuden Uudessa maailmassa, vallata 
itselleen uuden kotimaan. Vapautuneina kaikista siihenastisista lamauttavista 
kuvitteluista asemasta ja säädystä, ympäristöstä ja perinteistä he tarttuvat nyt 
mihin tahansa ansiotyöhön, mitä vain on tarjona, päätyen kamppailussaan yhä 
enemmän siihen käsitykseen, ettei rehellinen työ ole milloinkaan häpeäksi, olipa 
se mitä lajia tahansa. Samalla tavoin minäkin olin päättänyt lujasti hypätä 
minulle uuteen maailmaan ja suoriutua siellä. Että siellä on aina jotakin työtä 
saatavissa, sen tulin pian huomaamaan, mutta yhtä pian myöskin, miten helposti 
sen menettää. Jokapäiväisen leivän ansaitsemisen epävarmuus selvisi minulle 
lyhyessä ajassa erääksi tämän uuden elämän pahimmaksi varjopuoleksi 
 
Ammattitaitoiset työläiset eivät kylläkään joudu yhtä usein kadulle kuin meidän 
ammattitaidottomien on laita; mutta eivät hekään ole täysin turvassa siltä 
kohtalolta. Heidän vihollisenaan ovat työnpuutteesta johtuvan leivättömyyden 
tilalla työnsulut tai heidän omat tekemänsä lakot. Tässä jo kostautuu 
jokapäiväisen ansion epävarmuus kaikkein katkerimmin koko taloudelle itselleen. 
Maalaispoika, joka saapuu suurkaupunkiin luulotellun ja ehkä todellakin 
helpomman työn ja lyhyemmän työajan, mutta erikoisesti suurkaupungin kerta 
kaikkiaan ympärilleen säteilemän häikäisevän valon houkuttelemana, on vielä 
tottunut tietynsuuruiseen varmaan ansioon. Hänen on tapana luopua vanhasta 
työpaikastaan vasta sitten, kun on ainakin toiveita uuden saannista. 
Maatyöntekijöistä on nimittäin suuri puute, pitkällisen työttömyyden 
todennäköisyys siis sinänsä hyvin pieni. On erehdystä luulla, että 
suurkaupunkiin lähtevä maalaispoika on jo muka alun alkaen huonompaa ainesta 
kuin se, joka yhä edelleen elättää henkensä rehellisesti talonpojan 
maakamaralla. Ei, päinvastoin: kokemus osoittaa kaikkien siirtolaisainesten 
pikemminkin olevan kaikkein terveimpiä ja tarmokkaimpia luonteita kuin 
päinvastoin. Mutta tuollaisiin siirtolaisiin eivät kuulu ainoastaan Amerikkaan ; 
menijät, vaan myöskin ne nuoret maalaisrengit, jotka päättävät lähteä pois 
kotikylästä muuttaakseen vieraaseen suurkaupunkiin. Hekin ovat valmiit 
uskaltautumaan tuntemattomiin kohtaloihin. Useimmissa tapauksissa heillä on 
suureen kaupunkiin tullessaan taskussa hiukan rahoja, joten heidän ei siis 
tarvitse heti ensimmäisenä päivänä menettää rohkeuttaan, jos kova onni asettaa 
niin, etteivät he pitkähköön aikaan saa työtä. Mutta pahempaa tulee sitten, jos 
he saamansa paikan kadottavat taas lyhyen ajan perästä. 
 
Varsinkin talvella on usein vaikea, jollei mahdoton saada uutta. Ensimmäiset 
viikot vielä menevät. He saavat ammattiyhdistyksen kassasta työttömyysavustusta 
ja tulevat miten kuten toimeen sen turvin. Mutta kun viimeinen oma lantti on 
syöty ja ammattiyhdistyksen kassakin pitkällisen työttömyyden vuoksi lopettaa 
avustuksen maksamisen, silloin alkaa kova hätä ja puute. Nälkäisinä he nyt 
kuljeskelevat paikasta paikkaan, panttaavat tai myyvät viimeisetkin omaisuuden 
rippeet, vaatteet käyvät yhä risaisemmiksi ja sitä mukaa he vaipuvat 
ulkonaisestikin sellaiseen ympäristöön, joka ruumiillisen onnettomuuden lisäksi 
myrkyttää sielullisestikin. Jos he vielä joutuvat asunnottomiksi ja vielä (niin 
kuin usein tapahtuu) talvisaikaan, niin kurjuus paisuu kovin suureksi. Lopuksi 
he ehkä sentään taas saavat jotakin työtä. Toisella kertaa käy samoin kuin 
ensimmäisellä, kolmannella kerralla ehkä vielä onnettomammin, niin että he 
vähitellen tottuvat välinpitämättömämpinä sietämään tuota ikuista epävarmuutta. 
Loppujen lopuksi tuo tuollainen toistuminen muuttuu tottumukseksi. Siten 
tuollaiselta alkuaan ahkeralta mieheltä koko elämänkäsitys höltyy, hän kypsyy 
vähän kerrassaan aseeksi niiden käteen, jotka nyt häntä käyttävät vain omaa 
alhaista etuaan tavoitellessaan. Hän on niin monta kertaa ilman omaa syytään 
jäänyt työttömäksi, ettei kerta lisää puoleen tai toiseen enää merkitse mitään, 
vaikkei olisikaan kysymys taloudellisten oikeuksien puolesta taistelemisesta, 
vaan valtiollisten, yhteiskunnallisten tai yleisten sivistyksellisten arvojen 
tuhoamisesta. Hänestä tulee, jollei suorastaan lakkoilunhaluinen, niin kuitenkin 
lakkoja suosiva.
 
Tuota kehityskulkua saatoin omin silmin seurata tuhansista esimerkeistä. Kuta 
kauemmin tarkkasin sen kulkua, sitä voimakkaammaksi kasvoi inhoni tätä 
miljoonakaupunkia kohtaan, joka ensin ahnaasti imi ihmisiä puoleensa 
raastaakseen sitten julmasti heidät rikki. Tullessaan tänne he kuuluivat vielä 
omaan kansaansa; heidän jäädessään sinne se menetti heidät. Minua itseänikin 
miljoonakaupungin elämä heitteli sillä tavoin, että jouduin omassa nahassani 
tuon kohtalon vaikutukset kokemaan ja ne sielullisesti koettelemaan. Näin 
lisäksi yhden seikan: nopea vaihtelu työstä työttömyyteen ja takaisin, samoin 
kuin siitä johtuva iänikuinen tulojen ja toimeentulon heilahtelu hävittää ajan 
pitkään monistakin säästäväisyyden halun ja viisaan elämän suunnittelun 
ymmärtämyksen. Ruumis tottuu näköjään ainoastaan hitaasti elämään hyvinä päivinä 
hyvästi ja näkemään nälkää huonoina aikoina. Niin, nälkä tekee tyhjäksi kaikki 
hyvät aikomukset ja päätökset myöhemmästä järkevästä suunnittelusta parempien 
ansioiden aikana, koska se alituisen kangastuksen tavoin vilahduttelee uhrinsa 
silmien edessä kuvia hyvinvoinnista ja osaa kiihdyttää tuon unelman sellaiseksi 
kaipuuksi, että moinen sairaalloinen halu tekee lopun kaikista vapaaehtoisista 
rajoituksista, niin pian kuin ansio ja palkka vain suinkin sellaista sallivat. 
Siinä on syy, miksi työtä saava mies heti paikalla mitä järjettömimmin unohtaa 
kaiken suunnitelmallisuuden elääkseen täysin siemauksin päivästä päivään. Tämä 
johtaa puolestaan pienen viikkokulunkiarvionkin kumoutumiseen, koska viisas 
rahojen jakaminen jää senkin osalta tekemättä; aluksi rahoja riittää ainoastaan 
viideksi päiväksi seitsemän asemesta, myöhemmin ainoastaan kolmeksi päiväksi, 
sitten tuskin enää päiväksikään, ja lopulta ne hummataan heti ensimmäisenä yönä.
 
Kotona on usein vaimo ja lapset. Monesti tuo elämä tartuttaa heidätkin, 
varsinkin milloin mies on sinänsä hyvä heitä kohtaan, jopa heitä tavallaan 
rakastaakin. Silloin viikkopalkka pannaan kotona yhdessä menemään parissa, 
kolmessa päivässä; silloin syödään ja juodaan, niin kauan kuin rahoja riittää, 
ja loppupäivät nähdään sitten samoin kaikki yhdessä nälkää. Sitten vaimo alkaa 
hiiviskellä naapureiden luona ja lähistöllä, lainailee hiukan, tekee 
pikkuvelkoja ruokatavarakauppaan ja koettaa sillä tavoin suoriutua viikon 
pahoista loppupäivistä. Päivällisaikana koko perhe istuu laihojen tai tyhjienkin 
ruokakuppien ääressä odottaen seuraavaa palkkapäivää, puhuu siitä, laatii 
suunnitelmia, ja siinä nälkää nähdessään he jo uneksivat tulevasta onnesta. 
Siten pienet lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tottuvat tuohon surkeuteen. 
Mutta silloin vasta käy hullusti, jos mies kohta alusta alkaa kulkea omia 
teitään ja vaimo, juuri lasten vuoksi, asettuu miestä vastustamaan. Silloin 
syntyy riitaa ja toraa, ja sitä mukaa kuin mies nyt etääntyy vaimosta yhä 
enemmän, hän lähestyy alkoholia. Joka lauantai ;iltana hän on sitten humalassa, 
ja itsesäilytysvaiston pakosta vaimo omasta ja lastensa puolesta koettaa tapella 
niistä muutamista lanteista, jotka hänen täytyy mieheltä kiristää, kaiken 
lisäksi vielä enimmäkseen matkalla työpaikasta kapakkaan. Kun mies sitten 
vihdoinkin, sunnuntai tai maanantai ;iltana palaa kotiin humalassa raakana ja 
väkivaltaisena, mutta aina niin tyhjänä miehenä, että viimeinenkin lantti on 
mennyt, silloin syntyy kohtauksia, joista taivas varjelkoon!
 
Itse olen joutunut tällaisesta näkemään satoja esimerkkejä; aluksi tunsin inhoa 
tai suuttumusta ja närkästystä, mutta myöhemmin sitten jo käsitin tuon 
onnettomuuden koko murhenäytelmän sekä ymmärsin sen syvimmät syyt. Huonojen 
olosuhteiden onnettomia uhreja. Melkein vielä surullisemmat olivat tuohon aikaan 
asunto;olot. Wienin aputyöläisten asuntokurjuus oli aivan kauhea. Vielä tänäkin 
päivänä puistattaa ajatellessani noita kurjia asuntoluolia, yömajoja ja 
joukkomajoituksia, noita murheellisia kuvia, siivottomuutta, tympäisevää 
likaisuutta ja vieläkin pahempaa. Miten silloin täytyisi ja miten silloin täytyy 
käydä, kun noiden kurjuudenluolien irti päässeiden orjien joukot alkavat tulvia 
toisten, sanomattoman ajattelemattomien aikalaistensa ja lähimmäistensä 
kimppuun? Sillä tuo toinen maailma on ajattelematon.
 
Ajattelemattomana se antaa asioiden kulkea kulkuaan osaamatta vaiston 
puutteessaan edes aavistaa, että kohtalo pakostakin ennemmin tai myöhemmin 
kostaa, jolleivät ihmiset itse ajoissa lepytä kohtaloa. Kuinka kiitollinen 
olenkaan tuolle Kaitselmukselle, joka pani minut käymään tämän koulun! Siinä 
koulussa en voinut laiminlyödä sitä, mikä ei miellyttänyt. Se kasvatti minut 
nopeasti ja perusteellisesti. Jollen tahtonut vaipua epätoivoon silloisessa 
ympäristössäni elävien ihmisten suhteen, minun täytyi oppia erottamaan 
toisistaan heidän ulkonainen olemuksensa ja elämänsä sekä sen syyt. Ainoastaan 
siten saattoi kaiken tuon kestää joutumatta epätoivoon. Silloin ei kaikesta 
tuosta onnettomuudesta ja surkeudesta, likaisuudesta ja ulkonaisesta rappiosta 
enää kohonnut ihmisiä, vaan murheellisten lakien murheellisia aikaansaannoksia; 
silloin oman, kaikkea muuta kuin helpon elämäntaisteluni paino vapautti minut 
luopumasta raukkamaisessa tunteilussa taistelusta nähdessäni tuon kehityskulun 
turmeltuneet lopputulokset.
 
Ei, sillä tavalla ei tätä asiaa pidä ymmärtää. Jo siihen aikaan käsitin, että 
noiden olojen parannukseen päästiin ainoastaan kahtalaista tietä: Mitä syvin 
yhteiskunnallinen vastuuntunto parempien perusteiden luomiseksi kehityksellemme 
ja sen kanssa rinnan häikäilemätön lujuus parantumattomien syöpäkasvainten 
poistamisessa. Samoin kuin luonto keskittää suurimman huomionsa, ei jo olemassa 
olevan säilyttämiseen, vaan jälkeläisten kasvattamiseen lajin pystyssä 
pitäjiksi, samoin ei voi liioin inhimillisessä elämässä olla niin runsaasti 
kysymystä huonon, jo olemassa olevan keinotekoisesta jalostamisesta, mikä 
ihmisen taipumusten kysymyksessä ollen on 99 tapauksessa sadasta mahdotonta, 
kuin että heti alusta lähtien taataan tulevalle kehitykselle terveemmät urat.
 
Jo käydessäni Wienissä olemassaolotaisteluani minulle oli selvinnyt, että 
yhteiskunnallisen työn ei pidä milloinkaan käsittää tehtäväkseen yhtä 
naurettavaa kuin tarkoituksetonta hyväntekeväisyyshaihattelua, vaan pikemminkin 
poistaa sellaiset talous ; ja kulttuurielämämme periaatteelliset puutteet, jotka 
pakosta vievät tai jotka ainakin voivat johtaa yksilöiden huononemiseen ja 
rappeutumiseen. Pienimpänä vaikeutena ryhdyttäessä kaikkein ankarimmin keinoin 
toimenpiteisiin yhteiskunnalle vihamielistä rikollisuutta vastaan ei ole 
suinkaan epävarmuus, kun on arvosteltava senkaltaisten ajan ilmiöiden sisäisiä 
vaikuttimia tai syitä.

Tuon epävarmuuden liiankin hyvänä perusteena on oman syyllisyyden tunto moisten 
rappion murhenäytelmien suhteen; mutta se lamauttaa nykyisin jokaisen vakaan ja 
lujan päätöksen ja on siten horjuvaisuudessaan osaltaan kaikkein 
välttämättömimpienkin itsesäilytystoimenpiteiden heikon ja puolinaisen 
toteuttamisen syynä. Vasta kun joskus koittaa aika, jota eivät enää synkistä 
oman syyllisyydentietoisuuden varjot, se saa sisäisen rauhan keralla myös 
ulkonaista voimaa katkaisemaan epäröimättä ja säälimättä villivesat ja kitkemään 
rikkaruohon juurineen maasta. Kun Itävallassa ei valtio ylipäänsä juuri tuntenut 
yhteiskunnallista lainsäädäntöä ja ;käyttöä, sen heikkous taistelussa kaikkein 
pahimpiakin kasvannaisia vastaan oli aivan silmäänpistävän suuri.
 
En osaa sanoa, mikä mieltäni noina aikoina eniten kauhisti: silloisten toverieni 
taloudellinen kurjuusko, heidän sielullinen ja siveellinen raakuutensa vai 
heidän henkisen kulttuurinsa alhaisuusko. Kuinka usein porvaristomme 
kuohahtaakaan siveellisen suuttumuksen vallassa kuullessaan kurjan maankiertäjän 
suusta sellaisia sanoja, että tämän mielestä on herttaisen yhdentekevää, onko 
hän saksalainen vai eikö, ja että hänen on yhtä hyvä olla missä vain, missä saa 
välttämättömän toimeentulonsa. Tuollaista kansallisylpeyden puutetta valitetaan 
sitten mitä syvimmin, ja voimakkaasti ilmaistaan inhoa moista ajatustapaa 
kohtaan.
 
Mutta kuinkahan moni lienee tullut kysyneeksi itseltään, mikä pohjimmaltaan on 
syynä heidän omaan parempaan ajattelutapaansa. Kuinka moni käsittääkään kaikki 
ne lukemattomat isänmaan ja kansakunnan suuruuden muistot kaikilta kulttuuri; ja 
taide ;elämän aloilta, jotka kaikki yhdessä antavat heille tuon oikeutetun 
ylpeyden sen johdosta, että he kuuluvat niin armoitettuun kansaan? Kuinka monet 
aavistavat, miten suuressa määrin. isänmaallinen ylpeys on riippuvainen isänmaan 
suuruuden tuntemuksesta kaikilla noilla aloilla? Ajattelevatkohan porvarilliset 
piirimme, miten naurettavan vähässä määrin tätä isänmaanylpeyden edellytystä 
välitetään kansalle? Ei hyödytä puhua, että ’asiat eivät ole sen kummemmin 
muissakaan maissa’, mutta että sikäläiset työläiset kuitenkin pitävät kiinni 
kansallisuudestaan. Vaikkapa asianlaita olisikin niin, se ei olisi mikään 
puolustus omille laiminlyönneillemme. Mutta asianlaita ei ole niin. Sillä se, 
mitä me aina sanomme esim. Ranskan kansan ’shovinistiseksi’ yltiöisänmaalliseksi 
kasvatukseksi, ei ole kuitenkaan sen kummempaa kuin liioiteltua Ranskan 
suuruuden korostusta kaikilla sivistyselämän eli, niin kuin ranskalaisten 
itsensä on tapana sanoa, sivilisaation aloilla. Nuoria ranskalaisia ei kasvateta 
ainoastaan ulkokohtaiseen asiallisuuteen, objektiivisuuteen, vaan 
subjektiivisimpaan, yksipuolisimpaan ajatteluun, mitä voi ajatella, mikäli on 
kysymys heidän isänmaansa poliittisen tai sivistyksellisen suuruuden 
merkityksestä.
 
Tämän kasvatuksen on aina rajoituttava yleisiin, suuripiirteisiin näkökohtiin, 
jotka ; jos tarve niin vaatii ; on ainaisesti toistamalla syövytettävä kansan 
muistiin ja tunteeseen. Mutta meillä liittyy kielteisiin laiminlyönninsynteihin 
vielä lisäksi sen vähän suoranainen repiminen, mitä yksilöillä on onni oppia 
koulussa. Samat rotat, jotka pitävät huolen Saksan kansan poliittisesta 
myrkyttämisestä, jäytävät senkin vähän laajojen kansankerrosten sydämestä ja 
muistista, mikäli ei hätä ja kurjuus jo sinänsä ole pitänyt siitä huolta. 
Ajateltakoonpa seuraavaa: Kellarikerroksessa, huoneistossa, jossa on kaksi 
ummehtunutta suojaa, asuu työläisperhe, seitsemän henkeä. Viidestä lapsesta on 
yksi, sanokaamme kolmivuotias, poika. Tämä on se ikä, jolloin ensimmäiset 
vaikutelmat tunkeutuvat lapsen tietoisuuteen. Lahjakkailla yksilöillä on vielä 
vanhallakin iällä muistojen jälkiä tuolta ajalta. Ahtaasta, liian täydestä 
tilasta ei johdu suotuisia seurauksia. Jo siitä syntyy usein riitaa ja toraa. 
Siellähän ihmiset eivät asu yhdessä, vaan sysivät ja tuuppivat toisiaan. 
Jokainen, kaikkein pieninkin välienselvitys, joka tilavassa asunnossa voidaan 
helposti järjestää siten, että asianosaiset erotetaan vähän kauemmas toisistaan, 
voi täällä johtaa loputtomiin vastenmielisiin riitoihin. Lasten kesken tietenkin 
sellainen voi vielä menetellä; hehän riitelevät aina keskenään sellaisissa 
tapauksissa ja unohtavat sitten kaiken nopeasti ja tarkkaan. Mutta kun tätä 
taistelua käydään vanhempien kesken ja melkeinpä joka päivä, sellaisissa 
muodoissa, ettei sisäisen raakuuden suhteen useinkaan totisesti jää toivomisen 
varaa, silloin pakostakin moisen havainto ;opetuksen tulokset näyttäytyvät ; 
vaikka hitaastikin ; lopuksi pienokaisissa. Millaisia ne voivat olla, kun 
tuollainen molemminpuolinen eripuraisuus muodostuu puolelta äitiä kohtaan 
raa'aksi väkivaltaisuudeksi ja johtaa isän juovuksissa ollessa pahoinpitelyyn, 
sitä on sellaisen, joka ei tuollaista tunne, vaikea mielessään kuvitella. 
Kuusivuotiaana joutuu surkuteltava pikku poikaparka aavistamaan asioita, joita 
aikuistakin kammottaa kuulla. Siveellisesti myrkyttyneenä, ruumiillisesti liian 
vähän ravintoa saaneena, pieni pääparka täitä kuhisten, tuollainen 
valtionkansalainen menee kansakouluun. Jos hän siellä oppii hädin tuskin 
lukemaan ja kirjoittamaan, siinä onkin kutakuinkin kaikki. 
 
Ei voi olla kysymystäkään siitä, että kotona voisi mitään oppia. Päinvastoin. 
Äiti ja isä itsekin puhuvat, vieläpä lasten kuullen, sellaisella tavalla 
opettajista ja koulusta, ettei sitä voi tässä toistaa, ja ovat paljon valmiimpia 
syytämään näille karkeuksia vasten naamaa kuin ottamaan oman pienen vesansa 
pitkäkseen polvelleen ja palauttamaan hänet järkiinsä. Kaikki, mitä pieni tenava 
muuta kuulee kotona, on kaikkea muuta kuin omansa lujittamaan hänen 
kunnioitustaan lähimmäisiään kohtaan. Siellä ei ihmisiin jätetä hyvää penninkään 
verosta, ainoaakaan laitosta ei jätetä koskemattomaksi, alkaen opettajasta 
valtion korkeinta päätä myöten. Yhdentekevää, onpa kysymys uskonnosta tai 
siveydestä sinänsä, valtiosta tai yhteiskunnasta, kaikkea halvennetaan, 
parjataan, kaikki tyynni raastetaan mitä ruokottomimmin matalan, alhaisen 
ajatustavan lokaan. Kun nuori mies sitten neljätoistavuotiaana pääsee koulusta, 
on vaikea ratkaista, mikä hänessä on suurinta: uskomaton typeryyskö, kun on 
kysymys todellisista tiedoista ja taidoista, vai esiintymisen ja käyttäytymisen 
mahdoton julkeus ja röyhkeys yhtyneenä jo tässä iässä sellaiseen 
epäsiveellisyyteen, että se saa hiukset kohoamaan pystyyn. Mutta millainen asema 
voi tuollaisella nuorella miehellä, jolle tuskin mikään enää on pyhää, joka ei 
ole saanut tulla tuntemaan mitään ylevää, mutta joka sen sijaan aavistaa ja 
tunteekin olemassaolon kaikki alhaiset puolet, olla elämässä, johon hän nyt 
valmistautuu astumaan? Kolmivuotiaasta pojasta on kasvanut ja varttunut 
viisitoistavuotias nuorukainen, joka halveksii kaikkea arvovaltaa. Tuo nuori 
mies on joutunut kosketuksiin pelkän likaisuuden ja halpamaisuuden kanssa eikä 
ole vielä tullut tuntemaan mitään sellaista, mikä olisi voinut herättää hänessä 
sanottavaa innostusta.
 
Mutta nyt vasta hän joutuu tämän elämän korkeakouluun. Nyt alkaa sama elämä, 
jonka hän on lapsuusvuosinaan imenyt itseensä isästään. Hän maleksii ties' missä 
ja tulee kotiin, taivas tiesi milloin tulee, vaihteen vuoksi kurittaa itsekin 
sitä loppuun kulutettua ja pahoinpideltyä olentoa, joka joskus aikoinaan on 
ollut hänen äitinsä, kiroilee ja sadattelee Jumalaa ja maailmaa, ja loppujen 
lopuksi hänet jostakin erikoisesta syystä tuomitaan ja lähetetään 
nuorisovankilaan. Siellä hän saa lopullisen viimeistelyn ja hionnan. Mutta 
rakkaat porvarilliset aikalaiset ovat aivan ihmeissään, kun tuolta nuorelta 
valtakunnankansalaiselta puuttuu kansallista innostusta. He näkevät, miten 
teattereissa ja elokuvissa, roskakirjallisuudessa ja ;lehdistössä joka päivä 
sammiokaupalla kaadetaan myrkkyä kansan keskuuteen, mutta kuitenkin ihmettelevät 
saman kansan suurten joukkojen siveellisen ryhdin vähyyttä ja kansallista 
välinpitämättömyyttä. Ikään kuin filmien saastasta roskalehdistä ja muusta 
samantapaisesta voisi syntyä perusta isänmaan suuruuden tunnolle. Ollenkaan 
puhumattakaan yksilöiden varhaisemmasta kasvatuksesta. Silloin opin nopeasti ja 
perusteellisesti ymmärtämään sellaista, mitä en ollut koskaan sitä ennen 
aavistanut: Kysymys kansan tekemisestä ’kansallisesti ajattelevaksi’ on ensi 
sijassa kysymys siitä, että on luotava terveet yhteiskunnalliset olot 
perusteeksi yksilöiden kasvatusmahdollisuuksille. Sillä ainoastaan se, joka 
kasvatuksen ja koulun ansiosta tulee tuntemaan oman isänmaansa sivistyksellisen, 
taloudellisen ja ennen kaikkea valtiollisen suuruuden, voi saavuttaa ja 
saavuttaakin myös sen sisäisen ylpeydentunteen, että kuuluu ja saa kuulua 
sellaiseen kansaan. Ja minä voin taistella ainoastaan sellaisen puolesta, mitä 
rakastan, rakastaa ainoastaan sellaista, mitä kunnioitan, ja kunnioittaa 
ainoastaan semmoista, mitä ainakin tunnen.
 
Kohta kun mielenkiintoni yhteiskunnalliseen kysymykseen oli herännyt, aloin sitä 
myös tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Silloin minulle aukeni uusi, siihen 
saakka tuntematon maailma. Vuosina 1909 / 10 oma asemanikin oli sikäli hiukan 
muuttunut, ettei minun enää tarvinnut ansaita leipääni aputyöläisenä. 
Työskentelin silloin jo itsenäisesti vaatimattomana piirtäjänä ja 
vesivärimaalarina. Niin katkeraa kuin se olikin ansion suhteen ; se todellakin 
nipin napin riitti elantoon ;, se oli sentään edullista valitsemalleni 
ammatille. Nyt en enää ollut illalla työpaikastani tullessa kuoleman väsynyt, 
niin uupunut, etten jaksanut kurkistaa kirjaankaan vaipumatta kohta paikalla 
uneen. Nykyinen työni oli samalla kuin valmistautumista tulevaan ammattiini. 
Saatoin myös nyt, kun olin oman aikani herra, sen jakaakin huomattavasti 
paremmin kuin ennen oli ollut mahdollista. Maalasin ansaitakseni rahaa ja 
lueskelin huvikseni. Sillä tavoin minun oli mahdollista myöskin hankkia 
yhteiskuntakysymyksessä saamaani havainto opetukseen välttämätön teoreettinen 
lisä. Tutkin melkeinpä kaikkea, mitä vain saa toin saada käsiini koko tämän alan 
kirjoja, ja syvennyin samalla omiin ajatuksiini. Luulen melkein, että 
silloisessa lähiympäristössäni minua pidettiin omituisena ihmisenä. Että samalla 
tulisen innokkaasti palvoin rakennustaidetta kohtaan tuntemaani rakkautta, se on 
selvää. Musiikin rinnalla rakennustaide minusta oli eri taiteenhaarojen 
kuningatar: aherrukseni sen kimpussa ei niin ollen ollutkaan työtä, vaan 
suurinta onnea. Saatoin lukea tai piirustaa myöhään yöhön, siihen en koskaan 
kyllästynyt. Siten lujittui uskoni, että kaunis tulevaisuudenunelmani sentään 
lopultakin, vaikkapa vasta pitkien vuosien kuluttua, muuttuisi vielä 
todellisuudeksi. Olin lujasti vakuuttunut siitä, että pystyin vielä hankkimaan 
itselleni nimen arkkitehtina.
 
Että siinä sivussa tunsin myöskin mitä suurinta mielenkiintoa kaikkea kohtaan, 
mikä oli yhteydessä politiikan kanssa, se ei mielestäni tuntunut merkitsevän 
paljoakaan. Päinvastoin: se oli käsitykseni mukaan jok'ainoan ajattelevan 
ihmisen itsestään selvä velvollisuus. Se, jolta puuttui sen ymmärtämystä, 
menetti oikeutensa kaikkeen arvosteluun ja valituksiin Tältäkin alalta siis luin 
ja opin paljon. Aivan varmastikin ymmärrän lukemisella mahdollisesti kokonaan 
muuta kuin ns. älymystömme suuret keskinkertaiset joukot. Tunnen ihmisiä, jotka 
’lukevat’ äärettömän paljon, kirjan toisensa perästä, kirjain kirjaimelta, mutta 
joita en sittenkään tahtoisi sanoa ’lukeneiksi’ Heillä on kyllä ylen paljon 
tietoja, mutta heidän aivonsa eivät ymmärrä jaoitella eikä järjestää tätä niihin 
koottua aineistoa. Heiltä puuttuu kykyä erottaa lukemastaan kirjasta heille 
arvokas arvottomasta säilyttää edellinen ainiaan muistissaan ja, jos 
mahdollista, olla jälkimmäistä yksinkertaisesti näkemättäkään, mutta missään 
tapauksessa rupeamatta sitä laahaamaan mukana hyödyttömänä painolastina. Eihän 
lukeminen olekaan itsetarkoitus, vaan keino, välikappale. Sen on ensinnäkin 
autettava täyttämään ne puitteet, jotka taipumukset ja kyvyt viitoittavat 
kullekin yksilölle; lisäksi sen on hankittava työaseet ja rakennusaineet, joita 
kukin yksilö elämänkutsumuksessaan tarvitsee, samantekevää, onko tämän 
tarkoituksena vain jokapäiväisen leivän hankkiminen vai korkeamman päämäärän 
tyydyttäminen; toisekseen sen tulee auttaa syntymään yleistä maailmankuvaa. 
Mutta molemmissa tapauksissa on välttämätöntä, ettei eri aikoina luetun 
sisällystä talleteta muistiin kirjan rivien tai itse kirjojen järjestyksessä, 
vaan että se pienten mosaiikkikivien lailla saa sijansa yleisessä 
maailmankuvassa aina siinä paikassa, mikä kullekin kuuluu, ja kukin sisällys 
siten auttaa kohdaltaan tätä kuvaa muodostumaan lukijan päässä. Muuten syntyy 
kaikesta ulkoa opitusta hajanainen sekamelska, joka on yhtä arvoton kuin se 
toisaalta saa onnettoman omistajansa luulemaan itsestään suuria. Sillä hän 
uskoo, että hän nyt aivan vakavasti on sivistynyt, ymmärtää jotakin elämästä, 
että hänellä on tietoja, vaikka todellisuudessa jokainen moisen sivistyksen lisä 
vieraannuttaa hänet maailmasta, kunnes lopulta varsin usein päätyy joko 
mielisairaalaan tai sitten ’poliitikkona’ kansaneduskuntaan.
 
Sellaisen ihmisen ei koskaan onnistu tietojensa sekasorrosta löytää hetken 
vaatimuksiin sopivaa, koska hänen henkinen painolastinsa ei ole järjestettynä 
elämän suuntaviivojen mukaan, vaan siinä aikajärjestyksessä, missä hän on kirjat 
lukenut ja missä tiedot nyt ovat hänen päässään. Jos kohtalo jokapäiväisen 
elämän vaatimuksineen aina tahtoisi muistuttaa häntä hänen kerran lukemansa 
oikeasta käytöstä, sen täytyisi myöskin mainita kirjan nimi ja sivunumero, koska 
tuo hölmöraukka ei muuten ikinä löytäisi oikeaa. Mutta koska kohtalo ei tee 
sillä tavalla, niin nuo rikkiviisaat joutuvat jokaisena ratkaisevana vaikeana 
hetkenä mitä hirveimpään pulaan, etsivät kouristuksenomaisesti vastaavanlaisia 
tapauksia ja tietenkin auttamattomasti saavat käsiinsä väärät lääkemääräykset. 
Jollei asianlaita olisi siten, ei voisi ymmärtää meikäläisten korkeimmissa 
asemissa olevien oppineiden hallituksensankarien poliittisia aikaansaannoksia, 
paitsi jos päättäisi patologisten taipumusten asemesta lähteä roistomaisesta 
alhaisuudesta. Mutta kenellä on oikea lukemisen taito, hänen huomionsa kiintyy 
jokaista kirjaa, jokaista aikakauslehteä tai lentolehtistäkin tutkiessaan 
silmänräpäyksessä vaistomaisesti kaikkeen, mikä hänen käsittääkseen on 
muistamisen arvoista, koska se joko on tarkoituksenmukaista tai ylipäänsä hyvä 
tietää. Kun siten sillä tavalla havaittu saa oikean, tarkoituksenmukaisen 
paikkansa siinä jollakin tavoin jo olemassa olevassa kuvassa, jonka mielikuvitus 
on tästä tai tuosta ennakolta luonut, se tuota kuvaa joko oikaisee tai 
täydentää, siis lisää sen oikeutta tai selvyyttä. Jos elämä nyt asettaa äkkiä 
jonkin kysymyksen tutkittavaksi tai vastattavaksi, niin silloin, kun on sillä 
tavoin luettu, muisti heti paikalla tarttuu jo olemassa olevan havaintokuvan 
antamaan mittapuuhun ja ottaa siitä esiin kaikki kautta vuosikymmenien 
keräytyneet, tähän kysymykseen liittyvät eri lisät, asettaa ne järjen ja 
ymmärryksen punnittaviksi ja harkittaviksi ja uudelleen arvioitaviksi, kunnes 
kysymys on selvitetty tai siihen on saatu vastaus. Ainoastaan sillä tavalla on 
lukemisella merkitystä ja arvoa.
 
Esimerkiksi puhuja, joka ei tällä tavalla hanki ymmärrykselleen välttämätöntä 
pohjaa ja perustaa, ei koskaan kykene, kun häntä vastustetaan, puolustamaan 
vakuuttavalla tavalla mielipidettään, vaikka se tuhannestikin pitäisi yhtä 
totuuden ja todellisuuden kanssa. Jokaisessa väittelyssä muisti jättää hänet 
häpeällisesti pulaan; hän ei voi löytää perusteita omien väitteidensä tueksi 
eikä vastustaa vastustajan väitteitä. Niin kauan kuin, esim. puhujaan nähden, 
asianlaita on niin, että hän nolaa vain oman itsensä, se voi vielä olla 
yhdentekevää, mutta todella hullusti ovat asiat silloin, kun kohtalo kutsuu 
tuollaisen elävän tietosanakirjan, joka todellisuudessa ei kuitenkaan osaa 
mitään, ohjailemaan valtakuntaa. Varhaisimmasta nuoruudestani alkaen pyrin 
lukemaan oikealla tavalla, ja siinä minulle ovat olleet mitä parhaana apuna hyvä 
muisti ja ymmärrys. Ja siitä näkökulmasta katsoen oli varsinkin Wienin ;aikani 
minulle erikoisen hedelmällinen ja arvokas. Jokapäiväisen elämän kokemukset 
muodostuivat kiihokkeiksi yhä uuteen mitä erilaisimpien ongelmien tutkintaan. 
Kun siten vihdoin pystyin todellisuutta tietopuolisesti perustelemaan ja 
tutkimaan teorian pätevyyttä todellisuuden valossa, säästyin toisaalta 
tukehtumasta teorioihin ja toisaalta muuttumasta todellisuudessa pinnalliseksi. 
Siten joutui tuona aikana jokapäiväisen elämän kokemus muodostumaan määrääväksi 
ja innostavaksi yhteiskunnallisen kysymyksen ohella kahden muun mitä tärkeimmän 
kysymyksen perinpohjaiselle teoreettiselle tutkimukselle. Kukapa tietää, milloin 
olisin tullut syventyneeksi marxilaisuuden oppeihin ja olemukseen, jollei tuo 
aika olisi suorastaan heittänyt minua keskelle tuota ongelmaa!
 
Se, mitä nuoruudessani tiesin sosiaalidemokratiasta, oli herttaisen vähäistä ja 
varsin väärää. Minua ilahdutti suuresti, että sosiaalidemokratia kävi taistelua 
yleisen ja salaisen äänioikeuden puolesta. Ymmärrykseni sanoi näet jo siihen 
aikaan, että sen täytyi johtaa kovasti vihaamani Habsburgien vallan 
heikentymiseen. Varmasti vakuuttuneena siitä, ettei Tonavan ;valtakuntaa ikinä 
voitaisi pitää pystyssä muuten kuin uhraamalla saksalaisuus, mutta ettei 
toisaalta edes saksalaisen aineksen vähittäisen slaavilaistamisen hintakaan 
olisi millään tavoin takeena todella elinkykyisen valtakunnan syntymisestä, 
koska slaavien kykyä pitää valtiota pystyssä täytynee pitää hyvin epäilyttävänä, 
tervehdin sen vuoksi ilomielin jokaista kehitystä, jonka minun vakaumukseni 
mukaan täytyi johtaa tuon mahdottoman valtion luhistumiseen, joka tuomitsi 
kuolemaan kymmenen miljoonan ihmisen edustaman saksalaisuuden. Kuta pahemmin 
kielten sekamelska pääsi valtiopäiviinkin syöpymään pirstoen ja hajoittaen 
niitä, sitä lähemmäksi täytyi tuon Baabelin valtakunnan häviön, mutta samalla 
myöskin Itävallan saksalaisen kansani vapautumisen hetken lähestyä. Ainoastaan 
sitä tietä saattoi sitten yhtyminen vanhaan emämaahan joskus tapahtua. Siten ei 
siis tuo sosiaalidemokratian toiminta minusta ollut vastenmielistä. Että se 
myöskin pyrki parantamaan työväestön elinehtoja, niin kuin viattomuudessani 
siihen aikaan vielä olin tarpeeksi tyhmä uskomaan, se oli mielestäni myös 
luettava sille pikemminkin eduksi kuin viaksi. Mutta minua tympäisi ja loukkasi 
sen vihamielinen asenne saksalaisuuden säilyttämisen puolesta käytyyn 
taisteluun, viheliäinen slaavilaisten toverien suosion kosiskelu, jotka kyllä 
ottivat moisen kosinnan vastaan, sikäli kuin siihen liittyi käytännöllisiä 
myönnytyksiä, mutta pysyttelivät muuten röyhkeästi ja kopeasti syrjässä ja 
antoivat täten noille tungetteleville kerjäläisille heidän rehellisesti 
ansaitsemansa palkan.
 
Niinpä seitsentoistavuotiaana itse ’marxilaisuus-sana’ oli minulle vielä vähän 
tunnettu, kun taas sosiaalidemokratiaa ja sosialismia pidin samana käsitteenä. 
Tässäkin tarvittiin kohtalon kouraa avaamaan silmäni näkemään tuo suunnaton 
kansanpetos. Tähän saakka olin tutustunut sosiaalidemokraattiseen puolueeseen 
ainoastaan joidenkin joukkomielenosoitusten katsojana; sen jäsenten 
ajatustavasta, saati itse opin olemuksesta minulla ei ollut vielä ollut 
pienintäkään tietoa, mutta nyt jouduin yhdellä iskulla kosketuksiin sen 
kasvatuksen ja maailmankatsomuksen tuotteiden kanssa. Ja mikä muuten ehkä olisi 
tullut vasta vuosikymmenien kuluttua, sen saavutin nyt muutamassa kuukaudessa: 
opin oikein ymmärtämään tuon yhteiskunnallisen hyveen ja lähimmäisenrakkauden 
valeverhoon pukeutuneen ruttotaudin, josta ihmiskunnan täytyy niin pian kuin 
mahdollista vapauttaa tämä maapallo, koska maapallo muuten voi helposti vapautua 
koko ihmiskunnasta. Ensimmäinen tapaamiseni sosiaalidemokraattien kanssa sattui 
rakennustyömaalla. Kohta alusta alkaen se oli kaikkea muuta kuin 
mieltäylentävää. Vaatteeni olivat vielä kutakuinkin siistit, puheeni huoliteltua 
ja olemukseltani olin pidättyväinen. Mieltäni askarrutti vielä niin suuressa 
määrin oma kohtaloni, ettei huomiota kovinkaan paljon riittänyt ympäristölleni. 
Etsin vain työtä päästäkseni näkemästä nälkää sekä saavuttaakseni mahdollisuuden 
vaikkapa hitaaseenkin itseni edelleen kehittämiseen. En olisi ehkä ollenkaan 
tullut välittäneeksi uudesta ympäristöstäni, jollei jo kolmantena tai neljäntenä 
päivänä olisi sattunut tapaus, joka heti paikalla pakotti minut määrittelemään 
asenteeni sen suhteen. Minua näet vaadittiin liittymään ammattijärjestöön.  
 
Tietoni ammattijärjestöstä eivät noihin aikoihin vielä olleet tyhjää kummemmat. 
En olisi kyennyt todistamaan sen olemassaoloa tarkoituksenmukaiseksi enempää 
kuin epätarkoituksenmukaiseksikaan. Kun minulle sanottiin, että minun pitää 
liittyä siihen, kieltäydyin. Perustelin kieltoani siten, etten ymmärrä asiasta 
mitään ja etten ylipäänsä anna pakottaa itseäni mihinkään. Ehkäpä ensimmäinen 
mainitsemani perustelu vaikutti sen, ettei minua heti paikalla heitetty ulos. 
Ehkäpä toivoivat saavansa minut muutamassa päivässä käännytetyksi tai 
pehmitetyksi. Joka tapauksessa se oli perinpohjainen erehdys. Kun oli kulunut 
kaksi viikkoa, en enää jaksanut, vaikka olisin tahtonutkin. Noina kahtena 
viikkona ehdin tarkemmin tutustua uuteen ympäristööni, niin ettei enää mikään 
maailman mahti olisi saanut minua taivutetuksi liittymään järjestöön, jonka 
kannattajat olivat sinä aikana näyttäytyneet minulle niin epäsuotuisassa 
valossa. Ensimmäisinä päivinä olin harmistunut. Päivällisaikana osa työmiehistä 
meni lähimpään kapakkaan toisten jäädessä rakennuspaikalle haukkaamaan 
enimmäkseen hyvin niukan päivällisensä. Nämä olivat perheellisiä miehiä, joille 
vaimot. toivat päivälliskeiton kehnoissa astioissa. Viikon lopulla tällaisten 
miesten lukumäärä aina lisääntyi; ymmärsin vasta tuonnempana, miksi. Nyt sitten 
pohdittiin politiikkaa. Itse puolestani join pullollisen maitoa ja söin 
leipäpalaseni hiukan syrjemmässä ja tarkkailin varovasti uutta ympäristöäni tai 
ajattelin omaa kurjaa kohtaloani. Mutta kuitenkin kuulin enemmän kuin tarpeeksi; 
muutamakseen minusta tuntui myöskin siltä, että toiset tahallaan tulivat 
lähemmäksi minua saadakseen ehkä siten minut houkutelluksi määrittelemään 
kantani. Joka tapauksessa kuulemani oli omansa ärsyttämään minut äärimmilleen. 
Siinä pantiin pataluhaksi kaikki tyynni: kansakunta kapitalististen ; kuinka 
usein minun täytyikään tuo sana kuulla! ; luokkien keksintönä; isänmaa 
porvariston välineenä, millä se riisti työväkeä; lain arvovalta keinona, millä 
köyhälistöä sorrettiin; koulu sellaisena laitoksena, jossa kasvatettiin orja ; 
ainesta, mutta myöskin orjienpitäjiä; uskonto riistettäväksi tietyn kansan 
hämäämis ; ja tyhmistämiskeinona; siveys, moraali typerän, lammasmaisen 
kärsivällisyyden merkkinä jne. Ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään, mitä ei 
olisi raastettu hirvittävän syvyyden lokaan.
 
Alussa yritin pysytellä vaiti. Mutta lopulta se ei enää käynyt päinsä. Aloin 
määritellä kantaani, aloin väittää vastaan. Minun täytyi kylläkin myöntää, että 
se oli aivan toivotonta ja hyödytöntä, niin kauan kuin minulla ei ollut ainakin 
joitakin tietoja kiistanalaisista kysymyksistä. Sen vuoksi aloin etsiä niitä 
lähteitä joista he ammensivat luulotellun viisautensa. Luin kirjan toisensa, 
lentolehtisen lehtolehtisen perästä. Rakennustyömaalla tuli nyt usein kuumia 
yhteenottoja. Taistelin puolestani, päivä päivältä paremmin selvillä myös 
vastustajieni omasta tiedosta kuin he itsekään, kunnes vihdoin päivänä muutamana 
otettiin käytäntöön se keino,  jolla helpoimmin saavutetaan järjestä voitto: 
terrori, väkivalta. Muutamat vastapuolueen puhemiehet käskivät minut heti 
paikalla lähtemään tieheni koko rakennustyömaalta tai he heittäisivät minut 
rakennustelineiltä maahan. Koska olin yksin ja vastarinta näytti turhalta, pidin 
viisaimpana noudattaa edellistä neuvoa, yhtä kokemusta rikkaampana. Lähdin 
tieheni tympeyden ja inhon vallassa, mutta samalla niin järkyttyneenä, että 
minun olisi ollut mahdoton kääntää selkääni koko asialle. Ei, ensi närkästyksen 
puuskan haihduttua pääsi itsepäisyys jälleen voitolle. Olin kaiken uhallakin 
lujasti päättänyt mennä työhön jollekin rakennukselle. Tätä päätöstäni tuki 
vielä osaltaan hätä ja puute, joka pari viikkoa myöhemmin, kun vähät säästöt oli 
syöty, minut kouristi armottomaan syleilyynsä. Nyt minun oli pakko mennä, 
tahdoinpa tai olinpa tahtomatta. Ja niin sama leikki alkoi taas uudelleen 
alusta, ja se päättyi samoin kuin ensimmäisellä kerralla.
 
Taistelin sisimmässäni itseni kanssa: Ovatko nuo miehet vielä sen arvoisia, että 
kuuluvat suureen kansaan? Kiusallinen kysymys; jos näet siihen vastataan 
myöntäen, ei taistelu kansakunnan puolesta ole todellakaan enää niiden vaivojen 
ja uhrausten arvoinen, joita parhaiden . on suoritettava tuollaisten hylkiöiden 
vuoksi; mutta jos taas vastaus on kieltävä, silloin meidän kansamme on köyhä 
ihmisistä. Levottomana ja mieli ahdistuksen vallassa huomasin niinä päivinä, 
jolloin syvennyin tuollaisiin mietiskelyihin, että niiden joukko, joita ei enää 
voinut lukea heidän omaan kansaansa kuuluviksi, paisui uhkaavaksi armeijaksi. 
Miten toisenlaisin tuntein nyt tuijotinkaan eräänä päivänä Wienin työläisten 
joukkomielenosoituskulkueen loppumattomia nelimiehisiä rivejä! Lähes kahden 
tunnin ajan seisoin siten, hengitystäni pidätellen, katselemassa tuota 
suunnatonta ihmislohikäärmettä, joka hitaasti vyöryi ohi. Masentuneena ja 
ahdistuneena lähdin vihdoinkin aukiolta ja käännyin kotiin päin. Kotimatkalla 
pisti tupakkakaupassa silmääni ’Arheiterzeitung’ (Työväenlehti), vanhan 
Itävallan sosiaalidemokraattisen puolueen pää ;äänenkannattaja. Se oli myöskin 
luettavana huokeassa kansankahvilassa, missä silloin tällöin pistäydyin 
lukemassa sanomalehtiä; mutta tähän saakka en ollut jaksanut mitenkään silmäillä 
paria minuuttia kauempaa tuota viheliäistä lehteä, jonka koko sävy oli 
mielestäni kuin henkistä vihtrilliä. Mielenosoituksesta masentunut kun olin, 
jokin sisäinen ääni kehoitti minua nyt ostamaan tuon lehden ja lukemaan sen 
perusteellisesti. Niin tein sitten joka ilta, vaikka aina täytyikin hillitä 
mokoman väkevöidyn valheliuoksen mielessä nostattamaa kiivastuksen puuskaa. 
Paremmin kuin kaikesta teoreettisesta kirjallisuudesta saatoin nyt, lukemalla 
joka päivä sosiaalidemokraattisia sanomalehtiä, perehtyä noiden ajatusjuoksujen 
olemukseen.
 
Sillä millainen ero olikaan teoreettisen kirjallisuuden loistavien sananparsien, 
joissa puhuttiin vapaudesta, kauneudesta ja arvokkuudesta, virvatulina 
välkkyvän, näennäisesti mitä syvällisintä viisautta vaivalloisesti ilmaisevan 
sanahelinän, vastenmielisen humaanisen moraalin ; mikä kaikki oli kirjoitettu 
profeetallisen varmuuden julkeaan tapaan ; ja toiselta puolen sen karkean, 
häikäilemättömän, pahintakaan alhaisuutta arastelemattoman valehtelutaituruuden 
välillä, jolla tuon ihmiskunnan uuden pelastuksenopin päivälehdistö työskentelee 
kaikin panettelun ja parjauksen keinoin ja osoittaen todella hämmästyttävää 
taitoa! Edellinen on tarkoitettu keskisäädyn ja tietysti myöskin korkeimpien 
älymystökerrosten pässinpäille, jälkimmäinen suurille joukoille.
 
Minulle merkitsi syventyminen tuon opin ja järjestön kirjallisuuteen j a 
sanomalehdistöön tien löytämistä takaisin kansani luo. Se, mikä ennen oli 
mielestäni ollut kuin ylipääsemätön kuilu, sen oli nyt muututtava vielä 
entistäkin suuremman rakkauden aiheeksi. Ainoastaan tyhmyri voi vielä tuomita 
uhria, kun tuntee tuon suunnattoman myrkytystyön. Kuta enemmän seuraavina 
vuosina pääsin itsenäiseksi, sitä paremmin avartui katse välimatkan kasvaessa 
huomaamaan sosiaalidemokratian saavuttaman menestyksen sisäisiä syitä. Nyt 
ymmärsin sen jyrkän, häikäilemättömän vaatimuksen merkityksen, että piti tilata 
ainoastaan punaisia lehtiä, käydä ainoastaan punaisissa kokouksissa, lukea 
punaisia kirjoja, jne. Selvää selvempinä näin silmieni edessä tuon 
suvaitsemattomuuden opin auttamattomat seuraukset. Suurten joukkojen mielenlaatu 
ei ole vastaanottavainen puolinaisuudelle eikä heikkoudelle.
 
Samoin kuin nainen, jonka sielullisille tunteille ovat vähemmässä määrin 
määräävinä puhtaan järjen perusteet kuin epämääräinen tunteesta johtuva 
täydentävän voiman kaipuu ja joka sen vuoksi mieluummin taipuu voimakkaan 
tahtoon kuin hallitsee heikkoa, samalla tavoin myöskin suuret joukot ihailevat 
enemmän hallitsijaa ja valtiasta kuin anojaa ja rukoilijaa ja tuntevat 
sisimmässään suurempaa tyydytystä opista, joka ei siedä rinnallaan ainoaakaan 
toista, kuin vapaamielisen vapauden hyväksymisestä; useimmissa tapauksissa ne 
eivät edes tiedä, mitä tehdä koko sellaisella vapaudella, jopa ne silloin voivat 
helposti tuntea itsensä hylätyiksi. Suurten joukkojen on yhtä vaikea päästä 
selville siitä, miten hävyttömästi niitä henkisesti terroroidaan, kuin 
siitäkään, miten kuohuttavalla tavalla niiden inhimillistä vapautta sorretaan, 
koska ne kerran eivät aavistakaan koko opin sisäistä mielettömyyttä. Ne näkevät 
ainoastaan sen määrätietoisten lausuntojen häikäilemättömän voiman ja rajuuden, 
jonka edessä ne aina taipuvat. Jos sosiaalidemokratia asetetaan vastakkain 
toisen, todemman, mutta yhtä rajusti ja häikäilemättömästi ajetun opin kanssa, 
tämä viimeksi mainittu voittaa, vaikkakin vasta mitä ankarimman taistelun 
jälkeen. Ennen kuin oli kaksi vuotta kulunut, olio selvillä sosiaalidemokratian 
sekä opista että teknillisistä välineistä. Käsitin sen inhottavan henkisen 
terrorin, jota tuo samainen liike harjoittaa ennen kaikkea porvarissäätyä 
kohtaan, joka ei ole siveellisesti enempää kuin sielullisestikaan valmistautunut 
ottamaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan, ryöpyttäen sovitusta merkistä oikeaa 
valheiden ja parjausten rumputulta vaarallisimmaksi katsomansa vastustajan 
niskaan, siihen asti, kunnes hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden hermot pettävät 
ja he tekevät vihatuille hyökkääjille myönnytyksiä vain päästäkseen rauhaan. 
Mutta rauhaa nuo tyhmyrit eivät kuitenkaan saa. Sama leikki alkaa uudelleen 
alusta, ja se toistetaan siksi usein, että tuon hurjan rakin pelko muuttuu 
suggestiiviseksi lamautumiseksi.
 
Koska sosiaalidemokratia omasta kokemuksestaan parhaiten tuntee voiman 
merkityksen, se käy kiivaimmin sellaisten kimppuun, joiden olemuksessa se 
vainuaa jonkin verran tuota samaa, muuten varsin harvinaista ainesta. Toisaalta 
taas se hyvittelee jokaista vastapuolen leirin heikkoa, milloin varovasti, 
milloin äänekkäämmin, aina asianomaisen tunnetun tai luulotellun henkisen 
kyvykkyyden mukaan. Se ei pelkää niinkään suuresti voimatonta, tarmotonta neroa 
kuin henkisesti vaatimatontakin voimaluonnetta. Kaikkein eniten se vetoaa sekä 
henkisesti että voimiltaan heikkoihin. Se osaa antaa asioille sellaisen leiman, 
ikään kuin vain siten olisi rauha säilytettävissä, mutta samalla se kuitenkin 
viisaan varovasti, mutta kuitenkin järkkymättä valtaa aseman toisensa jälkeen, 
milloin harjoittaen hiljaista kiristystä, milloin taasen turvautuen suoranaiseen 
rosvoukseen sellaisina hetkinä, jolloin yleinen huomio on kohdistuneena toisiin 
asioihin eikä halua joutua häirityksi tai sitten pitää asiaa liian vähäpätöisenä 
herättääkseen suurta huomiota ja uudelleen ärsyttääkseen kiusallista 
vastustajaa. Se on taktiikkaa, joka on keksitty ottamalla laskuissa tarkoin 
huomioon kaikki inhimilliset heikkoudet ja jonka tuloksen täytyy melkein 
matemaattisen varmasti johtaa menestykseen, jollei myöskin vastapuolue opi 
taistelemaan myrkkykaasuja vastaan samoin myrkkykaasujen avulla. Heikoille 
luonteille täytyy sanoa, että tässä on kysymyksessä joko olemassaolo tai tuho. 
Yhtä selväksi selveni minulle nyt myöskin ruumiillisen terrorin merkitys 
yksilöiden ja suurten joukkojen suhteen. Tässäkin on havaittavissa tarkkaan 
ennakolta laskettu psykologinen vaikutus.
 
Työpaikalla, tehtaissa, kokoushuoneistoissa ja joukkomielenilmaisuissa 
harjoitettu terrori johtaa aina menestykseen, niin kauan kuin ei sitä vastaan 
aseteta toista yhtä suurta terroria. Silloin tuo puolue rupeaa aivan varmasti 
huutamaan apua, kirkumaan poliisia; huolimatta vanhastaan kaikkea esivaltaa 
kohtaan tuntemastaan halveksinnasta se parkuen huutaa tätä avuksi ja useimmissa 
tapauksissa todella saavuttaakin yleisessä sekasorrossa päämääränsä ; nimittäin: 
se löytää kuin löytääkin jonkun korkean virkamiehen, sellaisen naudan, joka 
siinä kaistapäisessä toivossaan, että tällä tavoin ehkä vastaisen varalta pääsee 
hankkiutumaan tuon pelätyn vastustajan kanssa hyviin kirjoihin, tulee mukaan 
auttamaan tuon maailmanruttotaudin vastustajaa tuhoamaan.
 
Millaisen vaikutuksen sellainen isku tekee suuriin joukkoihin, niin hyvin 
kannattajien kuin vastustajienkin mieliin, sen pystyy arvioimaan ainoastaan se, 
joka tuntee kansan sielun, ei kirjoista, vaan elävästä elämästä. Sillä kun 
saavutettu voitto tuntuu kannattajien joukossa heidän oman asiansa oikeuden 
riemuvoitolta, lyöty vastustaja sen sijaan rupeaa useimmissa tapauksissa 
epäilemään tokko jatketulla vastarinnalla ylipäänsä voi olla onnistumisen 
mahdollisuuksia. Kuta enemmän tulin tuntemaan ennen kaikkea ruumiillisen 
terrorin menettelytapoja, sitä suuremmaksi kasvoi anteeksipyyntöni niitä 
satojatuhansia kohtaan, jotka olivat sen alaisina. Kaikkein hartaimmin saan olla 
silloiselle ahdingonajalleni kiitollinen siitä, että se yksin antoi minulle Oman 
kansani takaisin, että opin erottamaan uhrit viettelijöistä. Tuon ihmisten 
viettelyn ja harhaanjohtamisen aikaansaannoksista ei voi käyttää muuta nimitystä 
kuin uhri. Sillä kun edellä olen yrittänyt piirtää muutamia kuvia noista 
alimmista kansankerroksista, suoraan elävästä elämästä, ne eivät tulisi 
täydellisiä, jollen samalla vakuuttaisi, että sentään noissakin syvyyksissä 
tapasin valopilkkuja: usein aivan harvinaista uhrautuvaisuutta, mitä 
uskollisinta toveruutta, tavatonta tyytyväisyyttä ja ujoa, pidättyvää 
vaatimattomuutta, varsinkin vanhemmista silloisista työläisistä puheen ollen. 
Vaikka sanotut avut jo olivatkin nuoremman polven keskuudesta suurkaupungin 
yleisen vaikutuksenkin johdosta yhä enemmän häviämässä, heidänkin keskuudessaan 
oli sentään useita, joiden vielä perin terve veri vei voiton elämän tympeästä 
alhaisuudesta. 
 
Kun sitten nuo usein sydämellisen hyvät, kelpo miehet kuitenkin poliittisessa 
toiminnassaan astuivat meidän kansakuntamme verivihollisten riveihin ja olivat 
mukana noita rivejä sulkemassa, se johtui siitä, että he eivät ymmärtäneet 
eivätkä voineet ymmärtää tuon uuden opin alhaisuutta, ettei kukaan muu 
vaivautunut välittämään heistä ja vihdoin siitä, että loppujen lopuksi 
yhteiskunnalliset olot olivat voimakkaammat kuin kaikki muu heissä mahdollisesti 
piilevä vastustustahto. Se hätä, johon he joskus tavalla tai toisella joutuivat, 
ajoi heidät kuitenkin kaikitenkin sosiaalidemokraattien leiriin. Kun nyt 
porvaristo lukemattomia kertoja asettui mitä kömpelöimmällä, mutta samalla mitä 
moraalittomimmalla tavalla vastustamaan jo kaiken ihmisyyden nimessäkin 
oikeutettuja vaatimuksia, useinkaan saavuttamatta tai voimatta odottaakaan 
saavuttavansa sellaisesta asenteesta mitään etua, silloin joutui kaikkein 
kunnollisinkin ammattijärjestöön kuuluva työläinen pakostakin mukaan 
poliittiseen toimintaan. Miljoonat työläiset olivat varmastikin alun alkuaan 
sisimmässään sosiaalidemokraattisen puolueen vihollisia, mutta heidän 
vastustuksensa mursi se usein suorastaan mieletön tapa, miten porvarillisten 
puolueiden taholta asetuttiin vastustamaan jok'ikistä yhteiskunnallisluontoista 
vaatimusta. Se seikka, että kerrassaan ahdasjärkisesti torjuttiin jok'ikinen 
työolojen parannusyritys, kieltäydyttiin hankkimasta koneisiin suojalaitteita, 
evättiin lasten työn käyttökielto samoin kuin naisten huolto edes niinä 
kuukausina, jolloin nämä jo kantoivat tulevaa kansatoveria sydämensä alla, 
auttoi sosiaalidemokratiaa, joka kiitollisena tarttui jokaiseen sellaiseen 
viheliäisen ajatustavan ilmaukseen, ajamaan joukkoja sen nuottaan. Koskaan ei 
poliittinen porvaristomme voi hyvittää, mitä se tässä suhteessa on rikkonut. 
Sillä asettuessaan vastustamaan kaikkia yhteiskunnallisten epäkohtien 
poistamisyrityksiä se kylvi vihaa ja näköjään itse teki oikeutetuksi sen koko 
kansan verivihollisten väitteen, että sosiaalidemokraattinen puolue yksin muka 
ajaa työtätekevän kansan etuja.
 
Se siis ensi sijassa loi ammattiyhdistysten siveellisen oikeutuksen, sen 
järjestön, joka on kaikkein eniten ajanut vaalikarjaa tuon poliittisen puolueen 
karsinaan. Opintovuosinani Wienissä minun oli, tahtoen tai tahtomattani 
määriteltävä kantani myöskin ammattiyhdistyksiä koskevassa kysymyksessä. Kun 
pidin niitä sosiaalidemokraattisen puolueen erottamattomina osina, ratkaisuni 
oli nopeasti tehty ja ; osui harhaan. Tietenkin hylkäsin ne muitta mutkitta. 
Tässäkin tavattoman tärkeässä kysymyksessä antoi kohtalo itse minulle opetusta. 
Tuloksena oli ensimmäisen tuomioni kumoutuminen. aseman. Se uskoi, nenäkkäästi 
kieltäessään järjenmukaisen kehityksen, voivansa tehdä siitä lopun, mutta 
todellisuudessa se pakotti tämän lähtemään järjettömille urille. Sillä onhan 
mielettömyyttä, että ammattiyhdistysliike muka sinänsä olisi ollut isänmaalle 
vihamielistä, ja lisäksi se ei ole tottakaan. Pikemminkin päinvastoin. Kun 
ammattiyhdistystoiminnan päämääränä on parempien elämänehtojen hankkiminen 
yhteiskuntaluokalle, joka kuuluu kansakunnan tukipylväisiin, ja se toteuttaa 
sen, ei siinä kyllin, ettei se vaikuta isänmaalle tai valtiolle vihamielisesti, 
vaan se vaikuttaa sanan tosimmassa merkityksessä kansallisesti. Se on siten 
apuna luomassa niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, joita vailla ei yleinen 
yhteiskunnallinen kasvatus ole ajateltavissakaan. Sillä on siinä mitä suurimmat 
ansiot, koska se poistamalla yhteiskunnallisia mätähaavoja hävittää sekä 
henkisiä että ruumiillisia sairaudenaiheuttajia ja siten osaltaan edistää 
kansanruumiin yleistä terveyttä.
 
Kysymys ammattiyhdistysten tarpeellisuudesta on siis todellakin tarpeeton. Niin 
kauan kuin työnantajien joukossa on ihmisiä, joilla on niukalti 
yhteiskunnallista ymmärrystä, jopa sellaisia, joilta puuttuu oikeuden ­ja 
kohtuudentuntoa, on heidän henkilökunnillaan, jotka sentään muodostavat osan 
kansastamme, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin suojella yhteisön etuja 
jonkun yksityisen voitonhimolta tai järjettömyydeltä; sillä uskollisuuden ja 
vilpittömyyden voimassapito kansanruumiissa on yhtä suuressa määrin kansakunnan 
edun vaatima kuin kansan terveyden säilyttäminen. Molempia puolia uhkaavat 
suuresti arvottomat yrittäjät, jotka eivät tunne itseään kansayhteisön 
jäseniksi. Heidän voitonhimonsa tai häikäilemättömyytensä sanelemista pahoista 
teoista aiheutuu pahoja vaurioita tulevaisuudelle. Sellaisen kehityksen syiden 
poistaminen merkitsee kansakunnan hyödyttämistä, eikä suinkaan päinvastoin. 
Älköön sanottako niin, että onhan jokaisella vapaa valta tehdä
 
Kaksikymmenvuotiaana olin oppinut erottamaan ammattiyhdistykset työntekijöiden 
yleisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustus- ­sekä parempien elämänehtojen 
hankkimiskeinoina niiden jäsenille, ja toisaalta ammattiyhdistykset puolueen 
aseina valtiollisessa luokkataistelussa.

Se seikka, että sosiaalidemokraatit käsittivät ammattiyhdistysliikkeen 
tavattoman suuren merkityksen, takasi heille tämän aseen ja samalla myöskin 
menestyksen; porvaristolle maksoi se, että siltä puuttui kykyä tätä ymmärtää, 
sen valtiollisen johtopäätökset siitä vääryydestä, jota hänelle todella on 
tapahtunut tai jota luulottelee itselleen tapahtuneen, siis kulkea tietään. Ei! 
Tuo tuollainen on tuulenpieksäntää ja sitä on pidettävä huomion 
harhaanjohtamisyrityksenä. Joko epäsuotuisien, epäyhteiskunnallisten ilmiöiden 
poistaminen on kansakunnan edun mukaista tai ei ole. Jos asianlaita on 
edellisellä tavalla, silloin on käytävä taistelua sellaisin asein, jotka 
tarjoavat menestymisen mahdollisuuksia. Mutta yksityinen työläinen ei koskaan 
kykene pitämään puoliaan suuren työnantajan valtaa vastaan, koska tässä ei voi 
olla kysymys korkeamman oikeuden voitosta ; sillä jos se tunnustettaisiin, ei 
olisi lainkaan taistelua, koska siihen ei olisi mitään aihetta ;, vaan on 
kysymys siitä, kumman voima on suurempi. Muutenhan olemassa oleva oikeudentunto 
jo yksin saattaisi riidan rehellisesti päätökseen, tai, paremminkin sanoen, 
riitaa ei voisi koskaan syntyä. Ei, kun ihmisten epäyhteiskunnallinen tai 
arvoton kohtelu kiihottaa vastarintaan, tuon taistelun voi ratkaista ainoastaan 
väkevämpi, niin kauan kuin ei ole asetettu erikoisia oikeusviranomaisia noita 
epäkohtia poistamaan. Siitä johtuu luonnostaan, että yksityistä, joka edustaa 
yrittäjän keskitettyä voimaa, vastaan voi esiintyä vain koko työläisten Joukkoa 
edustava yksityishenkilö, jottei näiden olisi heti alussa pakko luopua voiton 
mahdollisuudesta.
 
Siten ammattijärjestö saattaa johtaa yhteiskunnallisen ajatuksen voimistumiseen 
tämän ajatuksen päästessä käytännöllisesti vaikuttamaan jokapäiväisessä elämässä 
ja siten niiden ärsytyksen syiden poistamiseen, jotka yhä uudelleen aiheuttavat 
tyytymättömyyttä ja valituksia. ; Ettei asia ole näin, on suurelta osalta niiden 
syytä, jotka osasivat asettaa esteitä yhteiskunnallisten epäkohtien 
korjaamiselle laeilla tai ehkäisivät sen valtiollisella vaikutusvallallaan. Sitä 
mukaa kuin poliittiselta porvaristolta puuttui kykyä ymmärtää ammattijärjestön 
merkitystä tai pikemminkin halua ymmärtää sitä, ja tämä porvaristo asettui sitä 
vastustamaan, otti sosiaalidemokratia tuon riidanalaisen liikkeen hoiviinsa. 
Kaukonäköisesti se tällöin loi itselleen lujan perustan, joka monet kerrat 
ratkaisevissa, vaarallisissa tilanteissa kesti koetuksen viimeisenä 
varustuksena. Totta kyllä sen sisäinen tarkoitus silloin vähitellen syrjäytyi 
tehdäkseen tilaa uusille päämäärille. Sosiaalidemokratian mieleen ei koskaan ole 
juolahtanut säilyttää valtaamansa ammattiyhdistysliikkeen alkuperäistä tehtävää. 
Ei, sellainen ei ole ollut ollenkaan tarkoitus. Muutaman vuosikymmenen kuluessa 
oli sosiaalidemokratian taitava käsi muuttanut sen. yhteiskunnallisten 
ihmisoikeuksien puolustuksen apukeinosta kansallisen talouselämän tuhoamisen 
välikappaleeksi. Työläisten edut eivät siinä saaneet olla vähimpänäkään esteenä. 
Sillä poliittisessakin suhteessa sallii taloudellisten pakkokeinojen käyttö joka 
aika harjoittaa kiristystä, mikäli vain toisella puolen on tarpeeksi 
tunnottomuutta ja toisella puolella taasen riittämiin typerää, lammasmaista 
kärsivällisyyttä. Tätä nykyä on olemassa molempiakin.
 
Jo viime vuosisadantaitteessa oli ammattiyhdistysliike aikoja sitten lakannut 
palvelemasta varhaisempia tarkoitusperiään. Vuodesta vuoteen se oli yhä pahemmin 
joutunut sosiaalidemokraattisen politiikan taikakehään, niin että sitä lopuksi 
on käytetty vain junttana luokkataistelussa. Sen oli määrä alituiseen iskemällä 
saada koko vaivalloisesti rakennettu talousrakenne romahtamaan kasaan, jotta 
valtiorakenteelle voitaisiin helpommin aiheuttaa sama kohtalo, kun sen 
taloudelliset perusmuurit olisi saatu hävitetyksi. Tällöin oli yhä vähemmän 
puhetta työväestön kaikkien todellisten tarpeiden valvomisesta, kunnes 
poliittinen viisaus lopulta harkitsi, ettei ollut ylipäänsä enää lainkaan 
toivottavaa korostaa laajojen kansankerrosten yhteiskunnallista, saati 
sivistyksellistä hätää, koska muuten oli tarjona se vaara, että kun nuo toiveet 
olisi tyydytetty, kansa ei enää sallisi itseään iät kaiket käyttää tahdottomana 
hyökkäysjoukkona. Sellaisen kehityksen aavisteleva vainuaminen pelästytti 
luokkataistelun johtajat niin pahanpäiväisesti, että he lopulta muitta mutkitta 
hylkäsivät jokaisen siunauksellisen edistysaskelen, jopa asettuivat mitä 
päättävimmin sitä vastustamaan. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut pelätä joutuvansa 
perustelemaan näköjään käsittämätöntä menettelyään. Kun aina vain kiristettiin 
vaatimuksia yhä korkeammalle, niiden toteuttamismahdollisuus näytti niin vähältä 
ja merkityksettömältä, että aina ja kaikkina aikoina saattoi suurille joukoille 
uskotella, että oli muka kysymyksessä pelkästään pirullinen yritys heikentää 
kovin halpahintaisella tavalla työläisten iskuvoimaa tai jos mahdollista 
lamauttaa se kokonaan tyydyttämällä heidän pyhimpiä oikeuksiaan naurettavan 
pienessä määrin. Kun otetaan huomioon laajojen kansankerrosten heikko 
ajatuskyky, ei voi moisten väitteiden menestymistä ihmetellä.
 
Porvarillisessa leirissä oltiin tyrmistyneitä sosiaalidemokraattien taktiikan 
ilmeisen valheellisuuden johdosta mutta silti ei kuitenkaan siitä tehty 
vähäisimpiäkään johtopäätöksiä ojennusnuoraksi omalle toiminnalle. Juuri sen 
seikan, että sosiaalidemokratia pelkäsi kaikkea työväestön kohottamista 
siihenastisen sivistyksellisen  ja yhteiskunnallisen kurjuutensa syvyydestä, 
olisi toki pitänyt johtaa mitä suurimpiin ponnistuksiin tähän suuntaan, niin 
että vähän kerrassaan olisi saatu väännetyksi luokkataistelun edustajilta ase 
kädestä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan, että olisi itse 
ruvettu hyökkäämään ja vallattu vastapuolen asemat, annettiin tämän asettaa 
heidät, porvarilliset, seinää vasten, kunnes vihdoin turvauduttiin aivan 
riittämättömiin hätäkeinoihin, jotka jäivät tehottomiksi, koska tulivat liian 
myöhään, ja jotka oli helppo torjua, koska ne olivat niin merkityksettömiä. 
Todellisuudessa siten kaikki pysyi ennallaan, tyytymättömyys vain. oli suurempi 
kuin ennen konsanaan. Jo silloin kohosi riippumaton ammattiyhdistys uhkaavana 
ukkospilvenä valtiollisen taivaanrannan ja yksityisten kansalaisten olemassaolon 
yllä. Se oli eräs noita peloittavia terrorivälineitä kansallisen talouselämän 
varmuuden ja riippumattomuuden, valtion lujuuden ja yksilön vapauden menoksi. 
Juuri se erikoisesti teki demokratian käsitteen vastenmielisen naurettavaksi 
tyhjäksi lauseparreksi, se häpäisi vapauden ja pilkkasi kuolemattomasti 
veljeyttä lauseella: ’Jollet halua olla meidän toverimme, me iskemme kallosi 
mäsäksi.’. Sellaiseksi minä tuon ihmiskunnan ystävän havaitsin. Vuosien 
vieriessä mielipiteeni siitä avartui ja syventyi, mutta minun ei tarvinnut sitä 
koskaan muuttaa.
 
Kuta syvemmin pääsin perehtymään sosiaalidemokratian ulkonaiseen olemukseen, 
sitä kiihkeämmäksi kasvoi halu käsittää tuon opin ydin. Tässä suhteessa ei 
virallisesta puoluekirjallisuudesta voinut olla paljoakaan apua. Sen väitteet ja 
todistukset ovat, sikäli kuin on puhe taloudellisista kysymyksistä, 
paikkansapitämättömiä; sikäli kuin se käsittelee valtiollisia päämääriä, se 
valehtelee. Sen lisäksi tuntui sen uudempi rääväsuinen ilmaisu; ja esitystapa 
minusta erikoisen vastenmieliseltä. Käyttämällä suunnattomat määrät sisällöltään 
hämäriä ja merkitykseltään käsittämättömiä sanoja niissä kyhätään lauseita, 
jotka pyrkivät olemaan yhtä henkeviä kuin ne todellisuudessa ovat tolkuttomia. 
Ainoastaan suurkaupunkiemme rappeutuneet boheemityypit mahtavat tuntea olonsa 
miellyttäväksi ja kotoiseksi tuossa järjen sokkelorakennuksessa ja penkoa 
’sisäisiä elämyksiä’ tuon kirjallisen dadaismin lannasta, tukenaan meidän 
kansamme erään osan aivan sananparreksi muuttunut vaatimattomuus, se kun aina 
vainuaa sitä syvällisempää viisautta sellaisessa, mitä se itse ei pysty 
ymmärtämään.  Mutta kun sitten punnitsin keskenään tämän opin teoreettisia 
valheellisuuksia ja mielettömyyksiä sekä sen ilmenemistä todellisuudessa, sain 
vähän kerrassaan selvän kuvan sen sisäisistä tarkoituksista. Sellaisina hetkinä 
mieleni valtasivat pelokkaat aavistukset ja julma pelko. Näin silloin edessäni 
opin, joka oli rakentunut itsekkyydestä ja vihasta, joka matemaattisten lakien 
mukaan voi johtaa voittoon, mutta samalla pakosta tuhoaa ihmiskunnan. Olinhan 
sillä välin oppinut käsittämään tämän hävityksen opin ja erään kansan olemuksen 
välisen yhteyden, jonka todellinen olemus oli siihen saakka ollut minulle 
melkein tuntematon. Vasta juutalaisuuden tuntemus yksin tarjoaa avaimen 
sosiaalidemokratian salaisten ja niin ollen todellisten tarkoitusperien 
tuntemiseen. Joka tuntee tuon kansan, sen silmistä putoavat tuon puolueen 
päämääriä ja tarkoituksia kaihtavat pettävät verhot, ja tyhjien 
yhteiskunnallisten iskulauseiden usvasta ja huuruista paljastuvat marxilaisuuden 
irvistelevät kasvot.
 
Minun on nyt enää vaikea, melkeinpä mahdoton sanoa, mil­loin ’juutalainen’ ;sana 
ensi kerran herätti mielessäni erikoisia ajatuksia. Isänkodissa en muista isän 
elinaikana ylipäänsä koko sanaa kuulleenikaan. Luulen kyllä, että vanha herra 
olisi pitänyt sitä ihmistä sivistyksellisesti takapajulla olevana, joka olisi 
tuota nimitystä erikoisesti korostanut. Hän oli elämänsä var­rella vähän 
kerrassaan päätynyt enemmän tai vähemmän maailmankansalaisen katsantokantoihin, 
jotka eivät olleet ainoastaan säilyneet hänen mitä jyrkimmästä kansallisesta 
mielialastaan huolimatta, vaan olivat antaneet tartuntaansa minuunkin. En vielä 
koulussakaan saanut lainkaan aihetta muuttaa isältä perimääni kuvaa. 
Reaalikoulussa jouduin kyllä yhteen juutalaispojan kanssa, johon me kaikki muut 
suhtauduimme varovasti, mutta kuitenkin vain sen vuoksi, että erinäisistä omista 
kokemuksistamme viisastuneina emme voineet täysin luottaa hänen 
vaiteliaisuuteensa; emme minä enempää kuin kukaan muukaan tulleet ajatelleeksi  
sen johdosta mitään erikoista. Vasta neljän ;, viidentoista vanhana kuulin 
juutalainen ;sanaa usein mainittavan osittain valtiollisten keskustelujen 
yhteydessä. Tunsin sitä kohtaan eräänlaista vastenmielisyyttä enkä voinut torjua 
epämieluisaa tunnetta, joka mieleni aina valtasi, kun minun kuulteni käytiin 
uskontunnustusta koskevia väittelyjä. Mutta sen kummemmaksi en kysymystä silloin 
käsittänyt. Linzissä oli juutalaisia vain aivan vähän. Ja vuosisatojen mittaan 
heidän ulkoasunsa oli muuttunut eurooppalaiseksi ja ihmismäiseksi; niin, pidin 
heitä jopa saksalaisina. En ollut vielä selvillä moisen kuvitelman 
mielettömyydestä, koska pidin heidän vierasta uskontunnustustaan ainoana 
erottavana tuntomerkkinä. kun luulin heitä vainottavan siitä syystä, heistä 
kuulemieni epäsuotuisien huomautusten johdosta tuntemani harmi ja suuttumus 
kasvoi väliin melkein inhoksi.
 
Suunnitelmallisen juutalaisvastaisen liikkeen olemassaoloa en vielä ylipäänsä 
ollenkaan aavistanutkaan. Sitten jouduin. Wieniin. Rakennustaiteen alalla 
kokemieni monien valtavien vaikutelmien lumoissa ja oman kovan kohtaloni 
raskaana painaessa en alkuaikoina joutanut lainkaan huomaamaan 
jättiläiskaupungin sisäisiä kansankerrostumia. Siitä huolimatta, että Wienin 
kahden miljoonan asukkaan joukossa jo siihen aikaan oli lähes kaksisataatuhatta 
juutalaista, en nähnyt heitä. Silmäni ja mieleni eivät ensi viikkoina mitenkään 
jaksaneet imeä itseensä ja käsittää kaikkia tulvimalla tulvivia arvoja ja 
ajatuksia. Vasta päästessäni vähän kerrassaan taas rauhoittumaan ja alkuaikojen 
sekavan kuvan alkaessa selvetä katselin tarkasti ympärilleni uudessa 
maailmassani ja havaitsin nyt juutalaiskysymyksenkin. En tahdo väittää 
joutuneeni tuntemaan juutalaisia mielestäni suinkaan miellyttävällä tavalla. Yhä 
vielä pidin heitä ainoastaan toiseen uskontokuntaan kuuluvina, ja siksi 
inhimillisestä suvaitsevaisuudesta johtuen tässäkin tapauksessa suhtauduin 
vieroen uskontoa vastaan käytyyn taisteluun. Niinpä mielestäni oli se sävy, joka 
oli vallitsevana varsinkin juutalaisvastaisissa Wienin lehdissä, suuren kansan 
kulttuuriperinteiden arvoa alentava. Mieltäni masensi erinäisten keskiajan 
tapahtumien muisto, joiden en olisi kernaasti suonut uusiutuvan. Koska 
asianomaisia lehtiä ei yleensä pidetty kovinkaan merkitsevinä ; mistä se johtui, 
sitä en itse siihen aikaan tarkoin tiennyt ; pidin niitä pikemminkin karvaan 
kateuden tuotteina kuin periaatteellisen, vaikkakin väärän katsantokannan 
aikaansaannoksina. Tätä käsitystäni yhä lujitti se mielestäni verrattomasti 
arvokkaampi sävy ja muoto, jossa todella suuret sanomalehdet vastasivat kaikkiin 
noihin hyökkäyksiin, mikäli eivät, mikä minusta tuntui vieläkin suurempaa 
tunnustusta ansaitsevalta, jättäneet niitä kokonaan mainitsematta ja 
yksinkertaisesti tappaneet vaitiololla.
 
Luin uutterasti ns. maailmanlehdistöä (’Neue Freie Presse’, ’Wiener Tageblatt’ 
ym.) ja ihmettelin aineiston runsautta, mitä niissä lukijoille tarjottiin, 
samoin kuin niiden esitystavan tasapuolisuutta yksityiskohdissa. Annoin suuren 
arvon niiden ylväälle sävylle, korkealentoisesta tyylistä vain en väliin oikein 
pitänyt, jopa se tuntui suorastaan kiusalliseltakin. Mutta ehkäpä sellainen 
johtui tämän maailmankaupungin elämän vauhdista. Pitäessäni siihen aikaan Wieniä 
maailmankaupunkina arvelin voivani käyttää puolustuksena tätä omaa keksimääni 
selitystä. Mutta yksi seikka vaikutti yhä uudelleen tympäisevästi, nimittäin se, 
että tuo samainen lehdistö niin arvottomalla tavalla liehakoi ja mielisteli 
hovia. Tuskin keisarinlinnassa Hofburgissa sattui pienintäkään tapausta, ettei 
sitä olisi heti kerrottu lukijoille joko ihastuneen innostuksen tai valittavan 
tyrmistyksen sävyssä; tuollainen touhu, varsinkin kun oli kysymyksessä itse 
kaikkien aikojen viisain hallitsija jo melkein muistutti koirasmetson houkutusta 
soitimella.  Minusta tuo tuollainen tuntui teennäiseltä. Vapaamieliseen 
demokratiaan tarttui silloin mielestäni tahra.
 
Tuo hovin. kosiskelu ja vielä niin siivottomissa muodoissa oli samaa kuin 
kansakunnan arvon alttiiksi paneminen. Se oli ensimmäinen varjo, joka sumensi 
henkistä suhdettani suuriin Wienin lehtiin. Samoin kuin jo aina ennenkin 
seurasin nytkin Wienissä olles­sani kaikkia Saksan tapahtumia kiihkeän 
innokkaasti, samantekevää, olipa kysymys valtiollisista tai sivistyksellisistä 
kysymyksistä. Tuntien ylpeää ihailua vertasin Saksan keisarikunnan nousua 
Itävallan valtion riutumiseen ja heikentymiseen. Mutta joskin Saksan 
ulkopoliittiset tapahtumat enimmäkseen herättivät sekoittumatonta iloa, sen 
sijaan kaikkea muuta kuin ilahduttavat sisäpoliittiset olosuhteet aiheuttivat 
useinkin syvää huolestumista. Se taistelu, jota siihen aikaan käytiin keisari 
Vilhelm II:ta vastaan, ei silloin saavuttanut hyväksymistäni. En pitänyt häntä 
yksistään Saksan keisarina, vaan ensi sijassa Saksan laivaston luojana. 
Puheenpitokiellot, jotka valtiopäivät sanelivat keisarille, suututtivat minua 
aina tavattomasti siitä syystä, että ne olivat lähtöisin sellaisesta paikasta, 
jolla minun käsittääkseni ei ollut ensinkään sellaiseen aihetta, koska nuo 
parlamenttihanhet yhtenä ainoana istuntokautena puhuivat yhdessä enemmän 
palturia kuin kokonaisen keisarihuoneen onnistuisi puhua vuosisatojen kuluessa, 
kaikkein heikoimmatkin edustajat mukaan luettuina.
 
Mieltäni kuohutti, että keisarinkruunun haltija saattoi semmoisessa valtiossa, 
jossa mikä tahansa puolipöhkö ei ainoastaan saanut käyttää puheenvuoroja 
hallitsijaa arvostellakseen, vaan vielä lainsäätäjänä päästettiin kansakunnan 
kimppuun, saada ojennuksia ja nuhteita kaikkien aikojen latteimmalta 
lorulaitokselta. Mutta vielä pahemmin minua närkästytti, kun sama Wienin 
lehdistö, joka kaikkein nöyrimmästi kumarteli kaikkein vähäpätöisimmällekin 
hovirakille ja oli aivan tuohkeissaan, jos tämä suvaitsi heilauttaa häntäänsä, 
nyt teeskennellen huolestunutta ilmettä, mutta minun käsitykseni mukaan huonosti 
salaten pahansuopuutensa, esitti epäilyksiään Saksan keisarin suhteen. Lehdistö 
ei tietenkään mitenkään halunnut sekaantua Saksan valtion sisäisiin oloihin ; ei 
toki, taivas varjelkoon! -, mutta kun näin ystävällisesti painettiin sormi 
kipeään kohtaan, täytettiin yhtä suuressa määrin keskinäisen Liiton asettama 
velvollisuus kuin myöskin noudatettiin sanomalehdistölle asetettavaa 
totuudenvaatimusta, jne. Ja nyt tuo sormi sitten penkoi haavaa oikein sydämen 
halusta. Sellaisissa tapauksissa veri syöksähti päähäni. Se seikka sai minut 
vähän kerrassaan suhtautumaan suuriin sanomalehtiin hieman varovammin. Kerran 
minun täytyi tunnustaa, että juutalaisvastaisista lehdistä eräs, ’Deutsches 
Volksblatt’, menetteli sellaisessa tapauksessa siivommin.
 
Se vielä kävi hermoilleni, miten todella vastenmielistä Ranskan ;palvontaa 
suuret sanomalehdet jo siihen aikaan harjoittivat. Täytyi melkein hävetä, että 
oli saksalainen, kun joutui näkemään moisia tuon suuren kulttuurikansan 
ylistykseksi viritettyjä äiteliä ylistyslauluja. Tuollainen viheliäinen 
ranskalaisten liehakointi pakotti minut monet kerrat paiskaamaan mokoman 
’maailman –sanomalehden’ kädestäni. Nykyisin otin useinkin silmäiltäväkseni 
’Volksblattin’ joka kylläkin tuntui paljon pienemmältä, mutta noissa asioissa 
sentään koko joukon siivommalta. En hyväksynyt lehden kirpeää 
juutalaisvihollista sävyä, mutta loin silloin tällöin sen kannan perusteluja, 
jotka jonkin verran antoivat ajattelemisen aihetta. Joka tapauksessa tulin 
tällöin vähitellen tuntemaan sen miehen ja sen liikkeen, joka tuona ajankohtana 
määräsi Wienin kohtalot: tulin tuntemaan tohtori Karl Luegerin ja 
kristillissosiaalisen puolueen. Wieniin tullessani suhtauduin molempiin 
vihamielisesti. Sekä mies että liike olivat mielestäni taantumuksellisia Yleisen 
oikeudentunnon nimessä minun täytyi kuitenkin muuttaa tuota arvosteluani sitä 
mukaa kuin sain tilaisuutta tutustua mieheen ja hänen työhönsä; ja vähitellen 
kasvoi oikeudenmukainen arvostelu peittelemättömäksi ihailuksi. Nyt pidän tuota 
miestä vielä suuremmassa määrin kuin ennen mahtavimpana saksalaisena 
pormestarina, mitä kuunaan on ollut. Kuinka monet varhaisemmat katsantokantani 
kumoutuivatkaan, kun asenteeni kristillis;sosiaaliseen liikkeeseen muuttui niin 
perin pohjin! Kun siten myöskin mielipiteeni juutalaisvastaisen liikkeen suhteen 
hitaasti  joutuivat ajan vaihteluiden alaisiksi, se oli varmaankin ylipäänsä 
vaikein asenteenmuutokseni. Se on minulle maksanut kaikkein useimmat sisäiset 
sielulliset taistelut, ja vasta kamppailun jatkuttua kuukausikaupalla järjen ja 
tunteen kesken voitto alkoi kallistua järjen puolelle. Kahta vuotta myöhemmin 
oli tunne seurannut järjen jäljessä pysyäkseen siitä lähtien sen uskollisimpana 
vartijana ja varoittavana äänenä.
 
Kesken tämän sielullisen kasvatuksen ja kylmän järjen välisen katkeran 
kamppailun oli Wienin kaduilla tarjona oleva havainto opetus tehnyt minulle 
korvaamattomia palveluksia. Koitti aika, jolloin en enää, niin kuin ensi alussa, 
kävellyt tuossa mahtavassa kaupungissa silmät ummessa, vaan katselin avoimin 
silmin rakennusten ohella ihmisiäkin. Kuljeskellessani siten kerran kaupungin, 
sisäosissa yhdytin äkkiä merkillisen näköisen ilmestyksen, jolla oli pitkä 
kauhtana ja mustat kiharat. Onkohan tuokin juutalainen? Se oli ensimmäinen 
ajatukseni. Tuonnäköisiä eivät juutalaiset ikinä olleet Linzissä. Tarkkasin 
miestä salavihkaa ja varovasti, mutta kuta kauemmin tuijotin noihin outoihin 
kasvoihin ja tarkkasin niitä tutkien piirre piirteeltä, sitä enemmän tuo 
ensimmäinen kysymys muuttuikin aivoissani toiseksi: Onko tuokin saksalainen?
 
Niin kuin aina vastaavanlaisissa tapauksissa rupesin nyt yrittämään kumota 
epäilyksiäni lukemalla kirjoja. Ostin muutamalla lantilla ensi kerran elämässäni 
juutalaisvastaisia lentolehtisiä. Ne vain valitettavasti lähtivät kaikki siitä 
käsityksestä, että lukija jo periaatteessa oli jossakin määrin 
juutalaiskysymyksestä perillä tai sen jo käsitti. Lisäksi vielä niiden sävy oli 
suurimmaksi osaksi sellainen, että mielessäni uudelleen heräsi epäilyksiä niiden 
väitteiden osittain perin lattean ja tavattoman epätieteellisen todistelun 
vuoksi. Siten jouduin jälleen epätietoisuuden valtaan viikoiksi, jopa kerran 
moneksi kuukaudeksi. Asia tuntui minusta niin hirvittävältä, syytökset niin 
kohtuuttomilta, että kävin taaskin araksi ja epävarmaksi, kun mieltä kiusasi 
pelko, että saatoin tehdä vääryyttä.
 
En kyllä itsekään enää hevin voinut epäillä, etteikö tässä ollut kysymys 
jostakin muusta kuin saksalaisista, jotka kuuluivat erikoiseen 
uskontunnustukseen, vaan erikoisesta kansasta; sillä siitä lähtien, kun olin 
alkanut askarrella tämän kysymyksen kimpussa ja tullut kiinnittäneeksi huomiota 
juutalaisiin, Wien näyttäytyi toisenlaisessa valossa kuin sitä ennen. Missä 
ikinä liikuinkaan tai seisoin, näin nyt juutalaisia, ja kuta enemmän heitä näin, 
sitä jyrkemmin he minun nähdäkseni erosivat toisista ihmisistä. Varsinkin 
kaupungin sisäosissa ja Tonavan kanavan pohjoisenpuoleisissa piirikunnissa 
vilisi väkeä, jolla ei ollut mitään yhtäläisyyttä Saksan kansan kanssa. Mutta 
jos olisinkin vielä epäillyt, horjunnastani teki kerta kaikkiaan lopun noiden 
juutalaisten erään osan oma asennoituminen. Heidän keskuudessaan toimiva suuri 
liike, jolla Wienissä oli varsin paljon kannatusta, vaati mitä tiukimmin 
juutalaisten kansallisen erikoisluonteen korostamista: se liike oli sionismi. 
Näytti kyllä siltä, että ainoastaan osa juutalaisista hyväksyi tuon 
asennoitumisen, suuren enemmistön asettuessa sen suhteen tuomitsevalle, jopa 
sisäisesti hylkäävälle kannalle. Mutta kun tutustui asiaan lähemmin, tuo 
ulkonainen leima hajosi puhtaiden tarkoituksenmukaisuussyiden sanelemien 
verukkeiden, jottei sanoisi suorastaan valheiden inhottavaksi huuruksi. Sillä 
ns. vapaamielisesti ajattelevat juutalaiset eivät sanoutuneet irti sionisteista 
ei;juutalaisina, vaan ainoastaan sellaisina juutalaisina, jotka tunnustivat 
juutalaisuutensa epäkäytännöllisen, jopa mahdollisesti vaarallisen avoimesti. 
Heidän sisäistä yhteenkuuluvaisuuttaan se seikka ei millään tavoin muuttanut. 
Tuo näennäinen sionististen ja vapaamielisten juutalaisten välinen taistelu 
alkoi jo lyhyessä ajassa tympäistä mieltäni; sillä se oli kauttaaltaan 
teeskenneltyä ja näin ollen valheellista eikä siis lainkaan sopinut tuon kansan 
väitettyyn muka korkeaan siveelliseen tasoon ja puhtauteen. Ylipäänsä tuon 
kansan siveellinen ja muu puhtaus oli asia sinänsä. Etteivät nuo ihmiset olleet 
ainakaan vedensuosijoita, sen näki jo heidän ulkonaisesta olemuksestaan, 
valitettavasti hyvin usein vaikka silmät ummessakin. Useinkin myöhempinä aikoina 
pyrki noiden kaapuniekkojen haju etomaan mieltäni. Lisäksi vielä epäsiisti asu 
ja kaikkea muuta kuin sankarimainen olemus.
 
Tuo tuollainen ei voinut enää olla kovin viehättävää; mutta kerrassaan 
vastenmielisiksi he pakostakin muuttuivat, kun heidän ruumiillisen 
epäsiisteytensä lisäksi yht'äkkiä huomasi tuon valitun kansan siveelliset 
lokatahrat. Mikään ei ollut lyhyessä ajassa antanut minulle niin paljon 
ajattelemisen aihetta kuin vähitellen varmistuva käsitykseni juutalaisten 
toiminnan laadusta erinäisillä aloilla. Oliko olemassa mitään sellaista 
likaisuutta tai hävyttömyyttä muodossa missä tahansa, varsinkaan 
kulttuurielämässä, missä ei olisi ollut ainakin yksi juutalainen mukana? Kun 
vain varovasti puhkaisi tuollaisen mätäpaiseen, löysi sen sisästä – niin kuin 
madon mätänevästä ruumiista ; usein äkkiä valoon joutuessaan häikäistyneen pikku 
juutalaisen. 
 
Käsitykseni mukaan oli juutalaisille erikoisen raskauttavaa, kun tulin tuntemaan 
heidän toimintansa sanomalehdistössä, taiteen, kirjallisuuden ja teatterin 
alalla. Siellä oli kaikista intoilevista vakuutteluista hyötyä hyvin vähän tai 
ei laisinkaan. Riitti, kun vain katseli ensimmäistä tielle osuvaa 
ilmoituspylvästä, tutki siinä kehuttujen hirvittävien elokuva; ja 
teatteritöherrysten henkisiä isiä, niin jo kovettui pitkäksi aikaa. Tuo oli 
ruttoa, henkistä ruttotautia, pahempaa kuin muinoinen mustasurma, jota niissä 
kansaan tartutettiin. Ja millaisia määriä tuota myrkkyä valmistettiinkaan ja 
levitettiin! Selvä asia: kuta alhaisempi tuollaisen taidetehtailijan henkinen ja 
siveellinen taso, sitä rajattomampi hänen tuotteliaisuutensa, kunnes tuollainen 
lurjus jo syytää kuin viskuukone törkyään muulle ihmiskunnalle vasten naamaa. Ja 
ajateltakoon vielä heidän rajatonta paljouttaan, että luonto jokaista Goethen 
mittaista miestä kohti helposti asettaa aikalaisten niskoille kymmenentuhatta 
tuollaista roskan tuhertajaa, jotka sitten kaikkein pahimmanlaatuisten 
basillinkuljettajien tavoin myrkyttävät sielut.
 
Oli hirveää, mutta samalla sitä oli mahdoton olla huomaamatta, että nimenomaan 
juutalaisia luonto tuntui ylen suuressa määrin valinneen tuohon häpeälliseen 
tarkoitukseen. Siitäkö oli etsittävä syytä siihen, että he olivat valittu kansa? 
Aloin silloin huolellisesti tutkia kaikkien noiden julkisen taide elämän 
siivottomien tuotteiden luojien nimiä. Tulokset muodostuivat yhä pahemmiksi 
siihenastiselle juutalaisiin suhtautumiselleni. Vaikka tunne pyrkikin tuhannet 
kerrat asettumaan vastarintaan, järjen ja ymmärryksen täytyi tehdä 
johtopäätöksensä. Sitä tosiseikkaa, että yhdeksän kymmenesosaa kaikesta 
kirjallisesta saastasta, taiteellisesta roskasta ja. teatterien 
tylsämielisyydestä täytyi panna sellaisen kansan tilille, joka tuskin muodosti 
sadasosaa maan koko asukasluvusta, ei yksinkertaisesti käynyt kieltäminen; 
asianlaita oli kuin olikin sillä tavalla.  Aloin nyt tarkastella rakasta 
’maailmansanomalehdistöänikin’ näistä näkökulmista. Mutta kuta perusteellisemmin 
käytin koetinta, sitä enemmän kutistui entisen ihailuni kohde kokoon. Tyyli kävi 
yhä sietämättömämmäksi, sisällys täytyi hylätä perin pinnallisena ja latteana, 
esityksen tasapuolisuus tuntui pikemminkin valheelta kuin rehelliseltä 
totuudelta; mutta kirjoittajat olivat ; juutalaisia. Tuhannet seikat, joita 
aikaisemmin tuskin olin nähnytkään, pistivät nyt huomion arvoisina silmääni, 
toiset taas, jotka jo ennen olivat antaneet miettimisen aihetta, opin 
käsittämään ja ymmärtämään  Tuon sanomalehdistön vapaamielisyyden näin nyt 
uudessa valossa sen ylväs sävy vastatessaan hyökkäyksiin samoin kuin niiden 
tappaminen vaitiololla paljastui nyt minulle yhtä viisaaksi kuin alhaiseksikin 
temppuiluksi; sen säteilevästi kirjoitetut teatteriarvostelut koskivat aina 
juutalaisia kirjailijoita, eikä sen hylkäystuomio kohdannut koskaan ketään muita 
kuin saksalaisia. Sen hiljainen pistosanojen kohdistaminen keisari Vilhelm 
II:een ilmaisi väsymättömyydellään järjestelmällisyyden, aivan samoin kuin 
ranskalaisen kulttuurin ja sivilisaation suosittelu. Novellien köykäinen 
sisällys muuttui nyt säädyttömyydeksi, ja kielestä kuulin vieraan kansan äänen; 
mutta kaiken tarkoitus oli niin ilmeisesti saksalaisuutta vahingoittava, että 
sen täytyi olla tarkoituksellista.
 
Mutta kenelle siitä oli etua? Oliko tämä kaikki tyynni pelkkä sattuma? Siten 
kävin vähitellen epävarmaksi. Mutta kehitystä joudutti se seikka, että pääsin 
perille erinäisistä muista ilmiöistä. Sellainen oli se yleinen käsitys 
moraalista ja hyvistä tavoista, jollaista suuren osan juutalaisista saattoi 
nähdä aivan avoimesti ilmaisevan ja toteuttavan käytännössä. Tässä suhteessa 
tarjosi taaskin katu monesti todella ilkeää havainto-opetusta. Juutalaisten 
suhtautumista prostituutioon ja vielä enemmän valkoiseen orjakauppaan saattoi 
Wienissä tutkia ehkä paremmin kuin ainoassakaan muussa Länsi;Euroopan 
kaupungissa, Etelä;Ranskan satamapaikkoja ehkä lukuun ottamatta. Jos iltaisin 
käyskenteli Leopoldstadtin kaduilla ja kujilla, joutui joka askelella ;tahtoipa 
tai olipa tahtomatta ; näkemään sellaisia tapauksia, jotka olivat pysyneet 
piilossa suurimmalta osalta Saksan kansaa, kunnes sota soi itärintaman 
taistelijoille tilaisuuden nähdä samantapaista, tai pikemminkin pakotti heidät 
sellaista näkemään. Kun ensi kerran näin juutalaisen sillä tavalla yhtä 
jääkylmänä kuin häpeämättömän tarmokkaana tuon suurkaupungin kuonalla käydyn 
kuohuttavan, paheellisen liiketoiminnan johtajana, kylmä väristys karsi 
selkäpiitäni. Mutta sitten leimahti suuttumus ilmi tuleen.
 
Nyt en enää vetäytynyt syrjään juutalaiskysymyksen pohdinnasta, ei, nyt sitä 
halusin. Oppiessani siten etsimään juutalaista kaikilta sivistys; ja 
taide;elämän aloilta yhdytin hänet yht'äkkiä sellaiselta paikalta, missä olisin 
häntä kaikkein vähimmin odottanut. Kun havaitsin juutalaiset sosiaalidemokratian 
johtajiksi, silmistäni alkoivat pudota kuin suomukset. Pitkällinen sisäinen 
sielullinen taistelu saavutti silloin loppupäätöksensä. Jo jokapäiväisessä 
kosketuksessa työtovereitteni kanssa pisti silmääni heidän hämmästyttävä 
muuttautumiskykynsä, miten he osasivat asettua samassa kysymyksessä eri 
kannalle, väliin muutaman päivän, joskus jopa muutaman tunninkin aikana. Minun 
oli vaikea ymmärtää, kuinka miehet, joilla heidän kanssaan kahden puhellessa 
aina oli järkevät käsitykset ja katsantotavat, äkkiä menettivät ne, niin pian 
kuin joutuivat suurten joukkojen taikapiiriin. Siinä oli usein vähällä joutua 
epätoivoon. Kun olin tuntikaupalla puhunut ja vakuuttanut ja jo olin varma 
siitä, että tällä kertaa olin vihdoin saanut jään murretuksi tai jonkin 
mielettömyyden hälvennetyksi ja mielessäni jo sydämestäni iloitsin 
menestyksestäni, minun täytyikin suureksi surukseni seuraavana päivänä aloittaa 
uudelleen alusta; kaikki tyynni oli ollut turhaa. Kuin ikuisesti liikkuva 
heiluri näytti noiden miesten mielettömyys yhä uudelleen heilahtavan takaisin. 
Saatoin sentään ymmärtää kaiken: he olivat tyytymättömiä osaansa, kirosivat 
kohtaloa, joka usein kolhi heitä kovasti; he vihasivat yrittäjiä, jotka heistä 
tuntuivat tuon kohtalon sydämettömiltä ryöstövoudeilta; että he osoittivat 
mieltään elintarvikkeiden hintoja vastaan ja liikkuivat kulkueina pitkin katuja 
antaakseen pontta vaatimuksilleen, tuon kaiken saattoi, kun ei ottanut järkeä 
huomioon, ainakin vielä ymmärtää. Mutta käsittämätöntä oli ja sellaisena 
pakostakin pysyi se rajaton viha, jonka he kohdistivat omaan kansallisuuteensa, 
miten he pilkkasivat sen suuruutta, heittivät likaa sen historiaan ja raastoivat 
suuret miehet kadun lokaan.
 
Tuo taistelu omaa luonnetta, omaa kotipaikkaa, omaa kotimaata vastaan oli yhtä 
mieletöntä kuin käsittämätöntäkin. Se oli luonnotonta. Heidät saattoi 
tilapäisesti parantaa tuosta paheesta, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi, 
enintään muutamaksi viikoksi. Mutta jos joskus myöhemmin tapasi noita 
käännyttämikseen luulemiaan, he olivat jälleen muuttuneet entisikseen. 
Luonnottomuus oli taaskin saanut heidät valtaansa. Vähän kerrassaan tulin 
huomaamaan, että sosiaalidemokraattinen sanomalehdistö oli valtaosaltaan 
juutalaisten johdossa; en kuitenkaan antanut tuolle seikalle erikoista 
merkitystä, koska asianlaita oli toisissakin sanomalehdissä juuri samalla 
tavalla. Yksi seikka vain mahdollisesti pisti silmään: niiden lehtien joukossa, 
joiden toimittajina oli juutalaisia, ei ollut ainoatakaan, jota olisi voinut 
sanoa todella kansallismieliseksi, sellaisena kuin minä tuon sanan ymmärsin 
kasvatukseni ja käsitykseni nojalla.

Kun nyt purin luontoni ja yritin lukea tuon lajin marxilaisia 
sanomalehtituotteita, mutta suuttumukseni samassa suhteessa yltyi rajattomiin, 
koetin myös päästä lähemmin tuntemaan noiden keskitettyjen roistomaisuuksien 
tehtailijoita. He olivat, alkaen päätoimittajasta alaspäin, pelkkiä juutalaisia. 
Otin kaikki sosiaalidemokraattiset lentolehtiset, mitä suinkin voin saada 
käsiini, ja poimin niiden kirjoittajien nimet esiin: juutalaisia. Kirjoitin 
muistiin melkein kaikkien johtajien nimet; hekin kuuluivat samoin ehdottomalta 
valtaosaltaan ’valittuun kansaan’, olivatpa kysymyksessä valtakunnanneuvoston 
edustajat tai ammattiyhdistysten sihteerit, järjestöjen johtomiehet tai 
katukiihottajat. Aina sukelsi näkyviin sama kaamea kuva. Nimet sellaiset kuin 
Austerlitz, David, Adler, Ellenbogen ym. pysyvät aina muistissani. Yhdestä 
asiasta olin nyt päässyt selville: se puolue, jonka pienten edustajien kanssa 
olin kuukausikaupalla käynyt mitä kiivainta kamppailua, oli johdoltaan melkein 
tykkänään vieraan kansan käsissä; sillä että juutalaiset eivät ole saksalaisia, 
siitä olin sisäiseksi onnelliseksi tyytyväisyydekseni jo täysin selvillä.
 
Nyt vasta kuitenkin tulin meidän kansamme viettelijät täysin tuntemaan. Jo yksi 
Wienissä viettämäni vuosi oli riittänyt saattamaan minut siihen vakaumukseen, 
ettei ainoakaan työmies voi olla niin typerä, ettei häneen pystyisi parempi 
tieto ja parempi julistus. Minusta oli vähitellen tullut heidän oman oppinsa 
tuntija, ja nyt käytin sitä aseena taistelussa oman sisäisen vakaumukseni 
puolesta. Nyt kallistui menestys melkein aina minun puolelleni. Suuret joukot 
olivat pelastettavissa, vaikkakin mitä suurimpien ajan ja kärsivällisyyden 
uhrausten hinnalla. Mutta juutalaista ei voinut ikinä vapauttaa omasta 
katsantokannastaan. Siihen aikaan olin vielä tarpeeksi lapsellinen koettaakseni 
heille valaista heidän oppinsa mielettömyyttä, puhuin omassa pienessä piirissäni 
kieleni kipeäksi ja kurkkuni käheäksi ja luulin, että minun täytyisi onnistua 
saada heidät vakuuttumaan heidän marxilaisen järjettömyytensä turmiollisuudesta; 
mutta sillä päädyin juuri päinvastaiseen tulokseen. Tuntui siltä, että kuta 
paremmin he pääsivät perille sosiaalidemokratian teoriojen ja niiden 
täytäntöönpanon tuhoisasta vaikutuksesta, se vain lujitti heidän 
päättäväisyyttään. Kuta enemmän sitten heidän kanssaan väittelin, sitä paremmin 
tulin tuntemaan heidän todisteluoppinsa. 
 
Ensiksikin he perustivat laskelmansa vastustajansa tyhmyyteen heittäytyäkseen 
sitten, kun eivät enää keksineet muuta keinoa, itse tyhmiksi. Jollei kaikesta 
siitä ollut mitään apua, he eivät olleet oikein ymmärtävinään tai sitten 
hyppäsivät, jouduttuaan umpikujaan, silmänräpäyksessä toiseen asiaan, esittivät 
nyt itsestään selviä asioita, ja kun vastustaja ne myönsi todeksi, he heti 
paikalla tuon myönnytyksen sovelsivat olennaisesti toisiin asioihin, ja kun 
heidät taas pantiin lujille, he luikertelivat syrjään eivätkä olleet tietävinään 
mitään varmaa. Yrittipä tuollaiseen apostoliin käydä kiinni mistä tahansa, 
tuntui, kuin olisi tavoittanut kouraansa kuohuvaa limaa; se aivan kuin valui 
palasina sormien lomitse liittyäkseen taas yhteen seuraavassa silmänräpäyksessä. 
Jos yhden peittosi todella niin lopullisesti, ettei hän, toisten tarkatessa, 
voinut enää muuta kuin myöntää, ja jos luuli siinä tapauksessa päässeensä 
ainakin askelen eteenpäin, niin seuraavana päivänä sai hämmästyä kelpo lailla. 
Tuo juutalainen ei tuntunut muistavan eilispäivästä yhtään mitään, alkoi taaskin 
ladella vanhaa loruaan, ikään kuin ei olisi yhtään mitään tapahtunut, ja oli, 
kun kiivaasti vaati hänet tilille, kovin kummastuvinaan, ei jaksanut muistaa 
kerrassaan mitään muuta kuin että hänen omat väitteensä olivat olleet paikkansa 
pitävät, mikä muuten muka edellisenä päivänä jo oli tullut todistetuksikin. Olin 
usein ällistyksestä sanattomana. Ei tosiaan tiennyt, kumpaa oli syytä enemmän 
ihmetellä: heidän kielevyyttään vai heidän valehtelemistaitoaan.
 
 
Aloin vähitellen vihata heitä. Kaikesta tästä oli eräs etu, nimittäin se, että 
samassa määrin kuin huomioni kiintyi sosiaalidemokratian varsinaisiin 
kannattajiin tai ainakin levittäjiin, rakkauden omaa kansaani kohtaan täytyi 
pakostakin kasvaa. Kukapa voisikaan tuomita kovaonnista uhria, kun viettelijät 
ovat niin pirullisen taitavia? Miten vaikea olikaan minun itseni päästä tuon 
rodun keskustelutaidollisesta valheellisuudesta voitolle! Mutta miten turha 
olikaan sellainen menestys sellaisten ihmisten parissa, jotka vääristelevät 
totuuden suussaan, silmää räpäyttämättä kiistävät juuri lausumansa sanan, 
käyttääkseen sitä jo heti seuraavassa silmänräpäyksessä omaksi puolustuksekseen!
 
Ei. Kuta enemmän tulin juutalaisia tuntemaan, sitä enemmän minun täytyi antaa 
työläisille anteeksi.

Suurimmat syylliset eivät minun käsittääkseni enää olleet he, vaan kaikki ne, 
jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa armahtaa heitä ja antaa raudankovan 
oikeudenmukaisuuden mukaisesti kansan lapsille sitä, mitä heille oli tuleva, 
samalla kuin heidän viettelijänsä ja turmelijansa olisi ollut asetettava seinää 
vasten. Jokapäiväisen elämän kokemusten antaessa alkusysäyksen aloin nyt tutkia 
itse marxilaisen opin lähteitä. Sen vaikutuksesta olin päässyt selville 
yksityiskohtia myöten, sen saavuttama menestys näyttäytyi joka päivä 
tarkkaavalle katseelleni, seuraukset saatoin hiukan mielikuvitusta käyttäen 
hahmotella ajatuksissani. Kysymys oli nyt vain siitä, joko sen perustajat olivat 
ajatuksissaan nähneet luomuksensa tulokset viimeisessä, lopullisessa muodossaan, 
vai olivatko he itse joutuneet erehdyksen uhreiksi. Käsitykseni mukaan saattoi 
kumpikin olla mahdollista. Edellisessä tapauksessa oli jokaisen ajattelevan 
ihmisen velvollisuus tunkeutua tuon kovanonnen liikkeen rintamaan, saadakseen 
jos mahdollista estetyksi kaikkein pahimman, mutta jälkimmäisessä tapauksessa 
oli tuon kansansairauden muinoisten alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä 
paholaisia; sillä ainoastaan hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua 
aistittavaan muotoon sellaisen järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy 
lopputuloksenaan johtaa inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman 
autioitumiseen. Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu, 
taistelu kaikin asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää, 
yhdentekevää, kumman vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin 
perehtyä tuon opin perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä, 
että tässä pääsin päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa, 
sain kiittää yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin 
syvällistä juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi 
käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’ 
teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään 
juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen 
ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä, 
vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.
 
Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan 
olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi 
juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ; ja se oli viimeinen kerta ; tuli 
mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien 
ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan 
toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö 
tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille 
ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä 
nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty 
palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle 
maalle? alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä paholaisia; sillä ainoastaan 
hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua aistittavaan muotoon sellaisen 
järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy lopputuloksenaan johtaa 
inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman autioitumiseen.
 
Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu, taistelu kaikin 
asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää, yhdentekevää, kumman 
vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin perehtyä tuon opin 
perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä, että tässä pääsin 
päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa, sain kiittää 
yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin syvällistä 
juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi 
käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’ 
teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään 
juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen 
ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä, 
vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.
 
Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan 
olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi 
juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ja se oli viimeinen kerta tuli 
mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien 
ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan 
toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö 
tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille 
ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä 
nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty 
palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle 
maalle?

 





Mein Kampf

ADOLF HITLER