No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 
7. luku. 
VALLANKUMOUS.
 
Vuonna 1915 oli vihollispropaganda alkanut tunkeutua keskuuteemme, v:sta 1916 se 
kävi alati tehokkaammaksi, ja v:n 1918 alusta se paisui suoranaiseksi tulvaksi. 
Nyt saattoikin jo joka askelella nähdä tuon sielujenpyydystyksen seurauksia. 
Armeija oppi vähän kerrassaan ajattelemaan vihollisen toivomalla tavalla.
 
Saksalainen vastavaikutus sen sijaan petti kerrassaan. Armeijan silloisella 
henkisellä ja tahdonomaisella johtajalla oli kyllä tarkoituksena ja hänellä oli 
päättäväisyyttäkin ryhtyä taisteluun tällä alalla, mutta puuttui sitä välinettä, 
koneistoa, joka siihen olisi ollut tarpeen. Psykologiselta kannalta olikin 
erehdys antaa joukkojen itsensä ryhtyä tätä valistustoimintaa harjoittamaan. Jos 
sen mieli olla tehokasta, sen piti tulla kotiseudulta. Ainoastaan siinä 
tapauksessa saattoi toivoa sen tehoavan miehiin, jotka lopulta olivat kohta 
neljän vuoden ajan suorittaneet kotiseudun puolesta kuolemattomia sankaritekoja 
ja kärsineet kieltäymyksiä. Mutta mitä heille tuli kotiseudulta? Oliko se, että 
kotiseutu petti, typeryyttä vai rikollisuutta? Sydänkesällä 1918, sen jälkeen 
kun Marne'in eteläranta oli tyhjennetty, menetteli varsinkin Saksan 
sanomalehdistö niin viheliäisen taitamattomasti, jopa rikollisen tyhmästi, että 
mielessäni heräsi päivä päivältä kiihtyvän suuttumuksen ja närkästyksen ohella 
kysymys, eikö tosiaankaan ollut ketään, joka olisi kyennyt tekemään lopun 
mokomasta armeijan sankarimielen henkisestä hävittämisestä. Mitä tapahtui 
Ranskassa, kun me v. 1914 ennenkuulumattomassa voitonrynnistyksessä tunkeuduimme 
tuohon maahan? Mitä Italia teki niinä päivinä, jolloin sen Isonzon;rintama 
murtui? Ja mitä Ranska taaskin keväällä 1918, kun saksalaisten divisioonien 
hyökkäys näytti kohottavan asemat irti saranoiltaan ja raskaiden 
kaukotykkipatterien pitkälle ulottuva käsivarsi alkoi kolkuttaa Pariisin 
portteja? Miten siellä olikaan kiireesti perääntyviin rykmentteihin lietsomalla 
lietsottu hehkuvan polttavaa kansalliskiihkoa! Miten propaganda ja nerokas 
joukkosuggestio työskentelivätkään saadakseen uskon lopulliseen voittoon taas 
elpymään murtuneilla rintamillakin! Mutta mitä meillä sillä välin tapahtui? Ei 
mitään, tai sitten vielä pahempaa.
 
Viha ja suuttumus valtasivat niinä aikoina usein mieleni saadessani 
luettavakseni tuoreimmat sanomalehdet ja niiden palstoilla harjoitetun 
psykologisen joukkomurhan ilmestyessä silmieni eteen. Monet kerrat kiusasi 
mieltäni ajatus, että jos Kaitselmus olisi asettanut Saksan 
propagandapalvelukseen noiden kykenemättömien tai haluttomien miesten tilalle 
minut, kohtalo olisi antanut taistelun päättyä toisin. Noina kuukausina tunsin 
ensi kerran sen kohtalon koko luihun salakavaluuden, joka piteli minua kiinni 
rintamalla ja paikassa, missä minkä tahansa neekerin sattumalta paukauttama 
laukaus voisi tehdä minusta lopun, vaikka olisin toisella paikalla voinut 
suorittaa isänmaalle aivan toisenmoisia palveluksia! Sillä että sellainen olisi 
minulle onnistunut, julkenin uskoa jo tuona aikana. Mutta minähän olin nimetön 
mies, yksi kahdeksan miljoonan joukossa!
 
Siispä oli parempi pitää suunsa kiinni ja täyttää velvollisuutensa sillä 
paikalla mahdollisimman hyvin.
 
Kesällä 1915 saimme käsiimme ensimmäiset vihollisten lentolehtiset. Niiden 
sisällys oli, vaikka esityksen muoto hiukan vaihtelikin, melkein aina sama, että 
nimittäin Saksassa hätä ja puute kasvoivat kasvamistaan, sotaa jatkui 
loppumattomiin voitonmahdollisuuksien vähetessä vähenemistään; kotiseudun väestö 
halusikin sen vuoksi rauhaa, mutta militarismi ja keisari eivät sitä sallineet; 
koko maailma ; joka tämän muuten tiesi aivan hyvin ; ei käynytkään sotaa Saksan 
kansaa, vaan sen sijaan  yksinomaan ainoaa syyllistä, keisaria, vastaan; 
taistelusta ei niin muodoin tulisi ikinä loppua, ennen kuin tuo rauhallisen 
ihmiskunnan vihollinen olisi syrjäytetty; mutta rauhaa rakastavat ja 
demokraattiset kansakunnat ottaisivat sodan päätyttyä Saksan kansan mukaan 
ikuisen maailmanrauhan liittoon, joka rauha olisi taattu siitä hetkestä alkaen, 
jolloin preussilainen militarismi olisi murskattu.
 
Niissä esitetyn paremmaksi valaisuksi oli niihin painettu usein jäljennöksinä 
kotiseudulta lähetettyjä ä kirjeitä, joiden sisällys tuntui tukevan mainittuja 
väitteitä. Ylipäänsä siihen aikaan kaikille moisille yrityksille vain 
naurettiin. Lentolehtiset luettiin, sitten lähetettiin rintaman taakse ylempiin 
esikuntiin ja enimmäkseen unohdettiin, kunnes tuuli taaskin kantoi niitä 
yläilmoista ampumahautoihin uuden varaston; noita lehtisiä meidän puolellemme 
tuomaan näet käytettiin enimmäkseen lentokoneita. Tuon lajin propagandassa pisti 
ennen pitkää väkisinkin silmään muudan seikka, nimittäin se, että jokaisella 
rintamalohkolla, missä oli baijerilaisia joukkoja, erittäin johdonmukaisesti 
hyökkäiltiin Preussin kimppuun ja vakuuteltiin, ei ainoastaan, että nimenomaan 
Preussi oli varsinainen sotaan syyllinen ja siitä kokonaan vastuussa, vaan 
myöskin, ettei muka tunnettu vähintäkään vihamielisyyttä Baijeria kohtaan; tosin 
kyllä ei Baijeriakaan voitu auttaa, niin kauan kuin se oli preussilaisen 
militarismin palveluksessa, s.o. istui omilla housuillaan tulessa sen puolesta. 
Tuollaisista vaikutusyrityksistä alkoi tosiasiallisesti jo v. 1915 aiheutua 
eräitä seurauksia. Preussilaisvastainen mieliala yltyi joukko osastoissa aivan 
ilmeisesti ; mutta sen johdosta ei ylhäältäpäin ryhdytty, ei niin ainoaa kertaa 
toimenpiteisiin sitä vastaan. Tämä oli enemmän kuin pelkkä laiminlyönninsynti, 
jonka täytyi joskus tuonnempana, ennemmin tai myöhemmin, mitä onnettomimmalla 
tavalla kostautua, ei kylläkään Preussille, vaan Saksan kansalle, ja siihenhän 
toki itse Baijerikin kuuluu. Tässä suhteessa vihollispropaganda alkoi jo v:sta 
1916 lähtien saavuttaa ehdotonta menestystä.
 
Samoin olivat suoraan kotiseudulta lähetetyt surkeat ruikutuskirjeet jo kauan 
sitten alkaneet vaikuttaa. Nyttemmin ei vastustajan enää ollenkaan tarvinnut 
lähetellä niitä rintamalle lentolehtisten mukana jne. Niitäkään vastaan ei 
hallituksen taholta tapahtunut mitään, lukuun ottamatta eräitä psykologiselta 
kannalta aivan aasimaisen typeriä kehoituksia ja varoituksia. Rintamalle tulvi 
niin kuin ennenkin tulvimalla tuota myrkkyä, jota ajattelemattomat naisihmiset 
kotiseudulla kehräsivät kokoon, tietysti ollenkaan aavistamattakaan, että se oli 
keino, millä lujittaa vastustajan voitonvarmuutta äärimmäiseen saakka ja joka 
siten pidensi ja kovensi heidän omien rakkaimpiensa kärsimyksiä rintamalla. 
Saksan naisten ajattelemattomat kirjeet maksoivat seuraavina aikoina 
satojentuhansien miesten hengen. Siten ilmeni jo v. 1916 eräitä arveluttavia 
oireita. Rintama nurisi ja napisi, oli jo tyytymätön moneen seikkaan ja väliin 
syystäkin närkästyksissään. Miesten itsensä nähdessä nälkää ja kärsiessä ja 
heidän omaistensa kamppaillessa kotona puutteen ja kurjuuden kynsissä oli 
toisilla tahoilla yltäkylläisyyttä ja mässäystä. Niin, eipä itse 
taistelurintamallakaan tässä suhteessa kaikki ollut, niin kuin olisi pitänyt 
olla. Siten siis jo noihin aikoihin näkyi hienokseltaan tulevan pulan ja pulman 
enteitä ; mutta nämä olivat yhä vielä pelkästään sisäisiä asioita. Sama mies, 
joka vast'ikään oli haukkunut ja sättinyt ja nurissut, teki muutaman minuutin 
perästä velvollisuutensa sanaakaan sanomatta, ikään kuin se olisi ollut 
itsestään selvää. Sama komppania, joka oli ollut tyytymätön, pureutui siihen 
ampumahaudan pätkään, jota sen oli puolustettava, niin sisukkaasti, kuin koko 
Saksan kohtalo olisi ollut tuon muutaman sadan metrin pituisen 
liejukuoppakaivannon varassa. Tuo oli yhä vielä sama vanhan, suurenmoisen 
sankariarmeijan rintama! Sen ja kotiseudun välinen erotus minun oli määrä tulla 
tuntemaan räikeän muutoksen yhteydessä.
 
Syyskuun lopulla 1916 lähti se divisioona, johon kuuluin, Somme ;joen 
taisteluun. Se oli meillä ensimmäinen niistä taisteluista, joissa käytettiin 
suunnattomat määrät taisteluvälineitä, ja vaikutus olikin sitten semmoinen, että 
sitä on vaikea kuvailla ; pikemminkin helvettiä kuin sotaa. Saksalaisten rintama 
kesti rumputulen viikkokausia raivoavassa hirmumyrskyssä; väliin se painui vähän 
matkaa taaksepäin, sitten se taas eteni vuorostaan, mutta koskaan se ei 
väistynyt. Lokakuun 7 p:nä 1916 haavoituin. Pääsin onnellisesti rintaman taakse, 
ja sitten minut määrättiin vietäväksi sairaalajunassa Saksaan. Siitä oli nyt 
kulunut kaksi vuotta, kun olin viimeksi nähnyt oman maani, melkein loppumattoman 
pitkä aika niissä olosuhteissa. Tuskin osasin enää oikein kuvitella mielessäni, 
minkä näköisiä olivat sellaiset saksalaiset, joilla ei ollut asetakkia. 
Maatessani Hermies'ssä pääsidontapaikassa sairaalassa hätkähdin melkein kuin 
pelästyneenä, kun äkkiä minun vieressäni makaavaa miestä puhutteli saksalainen 
nainen, sairaanhoitajatar.
 
Kahden vuoden kuluttua ensi kerran sellainen ääni! Mutta kuta lähemmä rajaa 
meitä kotiin kuljettava juna ehti, sitä suurempi levottomuus heräsi jokaisen 
rinnassa. Ohitsemme soluivat kaikki ne paikat, joiden kautta olimme kaksi vuotta 
aikaisemmin matkanneet nuorina sotamiehinä; siinä meni Bryssel, Löwen, Luttich, 
ja lopuksi arvelimme tuntevamme ensimmäisen saksalaisen talon korkeasta päädystä 
ja somista ikkunaluukuista. Isänmaa! Lokakuussa 1914 oli suonissamme palanut 
myrskyisä innostus ajaessamme rajan poikki, nyt siellä vallitsi hiljaisuus  ja 
mielenliikutus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi, kun kohtalo vielä kerran 
salli hänen nähdä sen, mitä oli suojeltava omalla hengellään; ja jokainen 
melkein häpesi toisen katsetta. Melkein sotaan lähtöni kaksivuotispäivänä 
jouduin Beelitzin sairaalaan Berliinin lähistölle.
 
Millainen muutos! Somme ;joen taisteluiden liejusta tuon ihmerakennuksen 
valkoisiin vuoteisiin! Aluksi ei tahtonut millään uskaltaa oikein ojentautua 
niihin pitkäkseen. Vasta vähitellen tottui tähän uuteen maailmaan. 
Valitettavasti vain tämä maailma oli uusi eräässä toisessakin suhteessa. Rintama 
;armeijan henki ei tuntunut enää olevankaan täällä vieraana. Ensi kerran kuulin 
nyt täällä sellaista, mikä rintamalla oli vielä tuntematonta: kehuskelua omalla 
pelkuruudella. Sillä niin paljon kuin rintamalla kuulikin haukkumasanoja ja 
napinaa, ei kuitenkaan ikinä kehoitusta lyömään velvollisuutensa laimin, saati 
jänishousujen ihannointia. Ei! Pelkuri oli yhä vieläkin pelkuri ja raukka eikä 
yhtään sen kummempi; hänen osakseen tuli aina yleinen halveksinta, samoin kuin 
todellisen sankarin osaksi aina yleinen ihailu. Mutta täällä sairaalassa 
asiaintila oli osittain jo melkein päinvastainen: kehnoimmat, luonteettomimmat 
kiihottajat olivat aina suuna ja päänä ja koettivat kaikin viheliäisen 
kaunopuheisuutensa keinoin esittää kunnon sotilaan käsitteen naurettavaksi ja 
pelkuriraukan luonteettomuuden noudatettavaksi esimerkiksi. Varsinkin pari 
lurjusta piti suurta suuta.. Toinen kehuskeli sillä, että itse oli vetäissyt 
kätensä piikkilankaesteen läpi päästäkseen siten sairaalaan; huolimatta eto 
haavastaan hän tuntui oleskelleen täällä tavattoman kauan, samoin kuin hän oli 
ainoastaan petoskauppaa päässyt sairaalajunassa takaisin Saksaan. Tuo myrkkyä 
sylkevä mies meni niin pitkälle, että hän röyhkeästi, pää pystyssä esitti oman 
pelkurimaisuutensa suuremman urhoollisuuden ilmaukseksi kuin rehellisen sotilaan 
sankarikuoleman. Monet kuuntelivat äänettöminä, toiset lähtivät tiehensä, mutta 
muutamat kannattivatkin häntä. Minua inhotti niin, että inho kohosi kurkkuun 
asti, mutta kiihottajaa suvaittiin laitoksessa kaikessa rauhassa. Minkäpä siinä 
teki? Sairaalan johdon täytyi varmasti tietää, kuka ja mikä hän oli miehiään, ja 
se tiesikin sen. Mutta kuitenkaan ei pantu tikkua ristiin. Kun taaskin pääsin 
kunnolla kävelemään, sain luvan pistäytyä Berliinissä.
 
Hätä ja puute oli ilmeisesti kaikkialla ankara. Miljoonakaupunki näki nälkää. 
Tyytymättömyys oli suuri. Muutamissa sotilaskodeissa oli sävy samanlainen kuin 
sairaalassa. Sai sen käsityksen, että tuollaiset lurjukset aivan tahallaan 
etsivät sellaisia paikkoja levittääkseen mielipiteitään. Mutta itse Münchenissä 
asiat olivat vielä paljon pahemmin! Kun olin parantuneena päässyt pois 
sairaalasta ja saanut määräyksen täydennyspataljoonaan, en tahtonut tuntea 
kaupunkia entisekseen. Ärtyisyyttä, tyytymättömyyttä ja haukkumasanoja, missä 
ikinä liikkuikin! Itse täydennyspataljoonassakin mieliala oli alapuolella kaiken 
arvostelun. Täällä oli vielä osaltaan vaikuttamassa se mahdottoman kömpelö tapa, 
miten rintamasotilaita kohtelivat vanhat opetusupseerit, jotka eivät olleet 
koskaan itse olleet rintamalla ja joista jo siitä syystä vain osa pääsi 
siedettävään suhteeseen vanhojen sotamiesten kanssa. Näillä oli kerta kaikkiaan 
omat tietyt omituisuutensa, jotka olivat ymmärrettävissä rintamapalveluksen 
vaikutuksina, mutta joita noiden täydennysjoukko osastojen johtajien oli aivan 
mahdoton käsittää, jota vastoin itsekin rintamalta tulleet upseerit ainakin 
pystyivät niitä ymmärtämään. Jälkimmäisiä upseereja miehistö tietenkin 
kunnioitti aivan toisella tavalla kuin etappikomentajia. Mutta ottamatta tätä 
ollenkaan huomioon yleinen mieliala oli viheliäisen kurja; piileskelyä, 
pinnaamista, pidettiin jo melkeinpä suuremman viisauden merkkinä, uskollista 
kestävyyttä sen sijaan sisäisen heikkouden ja ahdasjärkisyyden osoituksena. 
Toimistot olivat täynnä juutalaisia. Melkein jok'ikinen kirjuri oli juutalainen, 
ja jokainen juutalainen oli kirjuri. Ihmettelin valitun kansan sotilaiden 
paljoutta enkä voinut olla vertailematta sitä sen rintamalla olevien edustajien 
harvalukuisuuteen.
 
Vielä surkeammat olivat olot talouselämässä. Siellä Juudan kansa oli käynyt 
tosiasiallisesti välttämättömäksi. Hämähäkki alkoi hitaasti imeä verta kansan 
suonista. Oli valittu kiertotieksi sotayhtymät ja siitä saatu ase, jolla 
kansallisesta ja vapaasta talouselämästä voitiin vähitellen tehdä loppu. Alati 
korostettiin rajattoman  keskityksen välttämättömyyttä.  Niin oli jo vuonna 
1916/17 tosiasiallisesti melkein koko tuotanto rahajuutalaisten valvonnassa. 
Mutta keneen kansan viha nyt kohdistui? Tuona aikana huomasin kauhukseni, että 
oltiin menossa kohti onnettomuutta, jonka täytyi johtaa romahdukseen, jollei 
sitä ajoissa saatu torjutuksi. Juutalaisten varastaessa koko kansakunnalta ja 
pakottaessa sen valtiutensa alaiseksi harjoitettiin kiihotusta ja yllytystä 
preussilaisia vastaan. Samoin kuin rintamalla ei täällä kotiseudullakaan  tehty 
ylhäältäpäin yhtään mitään tuon myrkkyprobagandan  vastustamiseksi. Ei näkynyt 
ollenkaan aavistettavankaan,  että Preussin sortuminen ei suinkaan aiheuttaisi 
Baijerille nousua, vaan että edellisen kukistuminen auttamattomasti vetäisi 
jälkimmäisenkin mukaansa kurimukseen. Tuollainen menettely , tuotti minulle 
sanomatonta tuskaa. Havaitsin sen vain mitä nerokkaimmaksi juutalaisten 
tempuksi, jonka oli määrä kääntää yleinen huomio pois heistä ja kohdistaa se 
toisiin. Baijerilaisten ja preussilaisten riidellessä keskenään he riistivät 
molempien elämisen mahdollisuudet aivan nenän edestä; samalla aikaa, jolloin 
Baijerissa haukuttiin preussilaisia, juutalaiset järjestivät vallankumouksen ja 
murskasivat samalla kertaa sekä Preussin että Baijerin. En voinut kärsiä noita 
kirottuja Saksan eri heimojen välisiä riitoja ja kiitin kauppojani  kun pääsin 
taas takaisin rintamalle, jonne olinkin ilmoittautunut uudelleen heti Müncheniin 
saavuttuani. Maaliskuun alussa v. 1917 olin sitten taas entisessä rykmentissäni.
 
V:n 1917 lopulla tuntui armeijan masentuneisuuden aallonpohjasta päästyn. Koko 
armeija sai Venäjän luhistumisen jälkeen uutta rohkeutta ja uutta toivoa. 
Vakaumus, että taistelu sentään loppujen lopuksikin päättyisi Saksan voittoon, 
alkoi yhä suuremmassa määrin päästä joukoissa vallalle. Taaskin kuului laulua, 
ja kovanonnenkoikkujat, korpit kävivät harvinaisemmiksi. Taaskin luotettiin 
isänmaan tulevaisuuteen. Erikoisesti Italian romahdusmainen tappio syksyllä 1917 
oli vaikuttanut ihmeellisesti; tätä voittoa näet pidettiin todistuksena siitä, 
että oli mahdollista murtaa rintama muuallakin kuin Venäjän sotanäyttämöllä. 
Ihana usko valautui nyt taaskin miljooniin sydämiin ja sai ne helpotuksesta 
hengähtäen suhtautumaan luottavasti vuoteen 1918. Vastustaja sen sijaan oli 
ilmeisesti lamassa. Sinä talvena oli vähän rauhallisempaa kuin muulloin. Oli 
tullut tyven myrskyn edellä. Mutta juuri kun rintamalla suoritettiin viimeisiä 
valmisteluja, jotta tämä ikuinen taistelu olisi vihdoinkin saatu lopetetuksi, 
juuri kun loputtomat joukkojen ja taisteluvälineiden kuljetukset vyöryivät kohti 
länsirintamaa ja joukkoja koulutettiin suureen hyökkäykseen, silloin Saksassa 
äkkiä tapahtui koko sodan ajan suurin roistontyö. Saksa ei saanut päästä 
voitolle: viime hetkessä, jolloin voitto jo uhkasi ruveta seuraamaan Saksan 
lippuja, ryhdyttiin keinoon, joka tuntui olevan omiaan yhdellä iskulla 
tukahduttamaan Saksan keväthyökkäyksen heti alkuunsa ja tekemään voiton 
saavuttamisen mahdottomaksi: Järjestettiin sotatarviketeollisuuslakko.
 
Jos se onnistuisi, silloin Saksan rintaman täytyisi luhistua, ja 'Vorwärtsin', 
sosiaalidemokraattien Berliinissä ilmestyvän pää-äänenkannattajan toivomus, 
ettei voitto tällä kertaa seuraisi Saksan lippuja, toteutuisi. Rintaman täytyisi 
ampumatarvikkeiden puutteessa pakostakin murtua muutamassa viikossa; siten olisi 
hyökkäys saatu ehkäistyksi, Entente pelastetuksi; mutta kansainvälinen pääoma 
olisi silloin saatu tehdyksi Saksan valtiaaksi, marxilaisen kansainpetoksen 
salainen päämäärä saavutettu. Kansallisen talouselämän murtaminen kansainvälisen 
pääoman valtiuden pystyttämisen hyväksi ; päämäärä, joka toisen puolen 
typeryyden ja hyväuskoisuuden ja toisen rajattoman pelkurimaisuuden vuoksi onkin 
saavutettu. Totta kyllä sotatarviketeollisuuslakko ei johtanut täydelleen 
toivottuun menestykseen, rintaman näännyttämiseen aseiden puutteeseen: lakko 
murtui liian aikaisin, jotta aseiden ja ampumavarojen puute – niin kuin 
suunnitelmana oli ollut ; olisi ehtinyt tuomita armeijan tuhoon. Mutta sitä 
hirvittävämmät olivat sen aiheuttamat siveelliset vauriot. Ensiksikin: minkä 
vuoksi armeija enää taisteli, koska itse kotiseudulla ei voittoa ollenkaan 
toivottukaan? Kenen hyväksi tehtiin suunnattomat uhraukset ja kestettiin 
puutetta ja kieltäymyksiä? Sotamiehen pitää taistella voiton puolesta, mutta 
kotiseudulla pannaan toimeen lakkoja sitä vastaan!
 
Mutta toiselta puolen: millainen oli sen vaikutus viholliseen? Talvella 1917/18 
kohosi ensi kerran synkkiä pilviä liittolaismaailman  taivaalle. Lähes neljä 
vuotta oli yhtä mittaa ryntäilty Saksan jättiläistä vastaan saamatta tätä 
kukistetuksi; ja kuitenkin tällä oli ainoastaan toinen käsivarsi vapaana 
kannattamassa kilpeä suojana, kun taas miekan täytyi iskeä vuoroin itään, 
vuoroin etelään. Nyt jättiläisen selkäpuoli oli vihdoinkin vapaa. Verta oli 
vuotanut virtanaan, ennen kuin hänen oli onnistunut iskeä yksi vihollisistaan 
lopullisesti maahan. Nyt oli kilven lisäksi miekankin määrä kääntyä länteen, ja 
vihollinen, jonka ei ollut tähän mennessä onnistunut murtaa puolustusta, sai nyt 
kaiken lisäksi niskaansa vielä hyökkäyksenkin. Sitä pelättiin ja alettiin 
epäillä voittoa.
 
Lontoossa ja Pariisissa pidettiin neuvottelu toisensa perästä. Itse 
vihollispropagandaakin oli jo vaikea tehdä; ei ollut enää yhtä helppo 
todistella, ettei Saksalla ollut voiton mahdollisuuksia. Samoin oli asianlaita 
rintamillakin, missä vallitsi untelo vaiteliaisuus, myöskin liittolaisten 
joukoissa. Noista herroista oli yks'kaks' julkeus haihtunut. Vähän kerrassaan 
alkoi heillekin sarastaa peloittava valo. Heidän suhtautumisensa saksalaiseen 
sotilaaseen oli muuttunut. Tähän saakka tämä oli ehkä ollut heidän silmissään 
joka tapauksessa häviöön tuomittu typerys; mutta nyt oli heidän edessään heidän 
liittolaisensa Venäjän tuhooja; se, että saksalaisten oli pakosta täytynyt 
rajoittaa itään päin tekemiään hyökkäysliikkeitä, tuntui heistä nyt nerokkaalta 
taktiikalta. Kolmen vuoden ajan olivat nyt nuo saksalaiset ryntäilleet Venäjää 
vastaan, ensi alussa näköjään ilman pienintäkään tulosta. Nuo melkein 
tarkoituksettomat yritykset olivat pyrkineet melkeinpä hymyilyttämään; tietysti 
Venäjän, jättiläisen, täytyi loppujen lopuksi voittaa miesmääränsä 
ylivoimaisuudella ja Saksan murtua vuodatettuaan verensä kuiviin. Todellisuus 
näytti antavan tukensa tälle toivomukselle. 
 
Niistä v:n 1914 syyskuun päivistä alkaen jolloin Tannenbergin taistelussa 
otettujen venäläisten sotavankien loppumattomat joukot alkoivat ensi kerran 
virrata Saksaan pitkin maanteitä ja rautateitä, tuo virta tuskin oli koskaan 
tauonnut ; mutta jokaisen lyödyn ja tuhotun armeijan tilalle nousi uusi. 
Lakkaamatta jättiläisvaltakunta antoi tsaarille uusia sotilaita ja sodalle uusia 
uhreja. Miten kauan Saksa jaksoi kestää tuossa kilpajuoksussa? Eikö viimein 
pakostakin koittaisi päivä, jolloin saksalaisten viimeisenkin voiton jälkeen 
venäläiset armeijat ryhtyisivät kaikkein viimeiseen taisteluun? Entä miten 
sitten? Inhimillisten laskelmien mukaan Venäjän voitto saattoi kyllä siirtyä 
tuonnemmaksi, mutta sen täytyi kuitenkin tulla. Nyt oli kaikista noista 
toiveista tullut loppu: sen liittolaisen voimat, joka oli tuonut suurimmat 
veriuhrit yhteisten etujen ja pyyteiden alttarille, olivat lopussa ja se makasi 
maassa hellittämättömän hyökkääjän edessä. Pelko ja kauhu hiipivät sotilaiden, 
sydämeen jotka tähän saakka olivat olleet sokeasti uskovia ja luottavia. 
Kammotti ajatellessa tulevaa kevättä. Sillä kun ei tähän asti ollut onnistunut 
saada saksalaisia voitetuksi, vaikka he olivat voineet asettaa vain osan 
joukoistaan länsirintamalle, niin miten voitaisiin nyt vielä odottaa voittoa, 
kun tuon kammottavan sankarivaltion koko voima näytti kerääntyvän yhteen, länttä 
vastaan suuntautuvaan hyökkäykseen?
                                      
Etelä;Tyrolin vuorten varjot laskeutuivat ahdistavina mielikuvituksen ylle: 
Flanderin usvissa saakka kummittelivat Cadornan lyödyt armeijat kelmeinä 
haamuina, ja voiton usko väistyi tulevan tappion pelon tieltä. Silloin, kun 
koleina öinä jo luultiin kuuluvan Saksan armeijan etenevien hyökkäysjoukkojen 
tasaista vyöryntää ja pelokkaina ja huolestuneina tuijotettiin lähestyvää 
tuomiopäivää, silloin leimahti äkkiä Saksasta räikeän punainen valo heittäen 
loimunsa vihollisrintaman kaukaisimpiinkin kranaattikuoppiin: samalla hetkellä, 
jolloin saksalaiset divisioonat saivat viimeiset ohjeensa ennen suuren 
hyökkäysliikkeen alkua, puhkesi Saksassa yleislakko.
 
Ensi alussa maailma oli sanattomana. Mutta sitten vihollispropaganda ryntäsi, 
huoaten helpotuksen huokauksen, kiireesti ottamaan vastaan tämän 
kahdennellatoista hetkellä tulleen avun. Yhdellä iskulla oli keksitty keino, 
millä kohentaa liittoutuneiden sotilaiden jo pettävää luottavaisuutta, kuvailla 
voiton todennäköisyys uudelleen varmaksi ja muuttaa tulevien tapahtumien 
huolestunut pelko päättäväiseksi luottamukseksi. Nyt voitiin antaa saksalaisten 
hyökkäystä odottaville rykmenteille evästykseksi kaikkien aikojen suurimpaan 
taisteluun se vakaumus, ettei sodan loppua ratkaissut saksalaisten rynnäkön 
hurjuus, vaan sen torjunnan sitkeys. Saksalaiset saattoivat taistella ja saada 
niin monta voittoa kuin halusivat, heidän kotimaassaan oli valmiina vallankumous 
eikä voitokas armeija.
 
Tätä uskoa alkoivat englantilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet 
kylvää lukijoidensa sydämeen, samalla kuin tavattoman taitava propaganda tempasi 
mukaansa rintamajoukot. Saksa vallankumouksen partaalla! Liittolaisten voitto 
ehdottoman varma! Tämä oli kaikkein parhainta lääkettä auttamaan horjuvan 
’poilun’, ranskalaisen sotilaan, ja Tommyn taas jaloilleen. Nyt saatiin kiväärit 
ja konekiväärit taas soimaan, ja silmittömän kauhun ja paon asemesta syntyi 
toiveikas vastarinta. Sellainen oli sotatarviketeollisuuslakon tulos. Se lujitti 
viholliskansojen voitonuskoa ja haihdutti liittolaisrintamilla vallitsevan 
lamauttavan epätoivon ; jälkeenpäin täytyi tuhansien saksalaisten sotilaiden 
maksaa se verellään. Mutta tuon kaikkein alhaisimman roistontyön alkuunpanijat 
olivat kärkkymässä kaikkein korkeimpia valtionvirkoja vallankumouksellisessa 
Saksassa. Saksalaisten puolella saatiin kyllä miten kuten voitetuksi tuon teon 
aiheuttama näkyvä takaisku, mutta vastustajien puolella eivät sen seuraukset 
jääneet tulematta. Vastarinnasta oli kadonnut kaiken toivonsa menettäneen 
armeijan tarkoituksettomuus, sen tilalle tuli katkera, sisukas taistelu 
voitosta.
 
Sillä kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan täytyi voiton nyt olla tulossa, 
kunhan vain länsirintama kykenisi muutaman kuukauden ajan kestämään saksalaisten 
hyökkäystä. Mutta Entente'in parlamenteissa havaittiin tulevaisuuden 
mahdollisuudet ja myönnettiin ennen kuulumattomia määrärahoja 
propagandatoiminnan jatkamiseen Saksan tuhoksi.
 
Minulla oli onni olla mukana molemmissa ensimmäisissä sekä viimeisessä 
hyökkäyksessä. Nämä muodostuivat elämäni suunnattomimmiksi vaikutelmiksi; 
suunnattomiksi sen vuoksi, että taistelu nyt viimeisen kerran menetti v.1914 
käydyn tavoin torjuntataistelun luonteensa ja siirtyi hyökkäykseen. Saksan 
armeijan ampumahaudoissa huokaistiin helpotuksen huokaus, kun vihdoinkin, kun 
oli runsaasti kolme vuotta kestetty vihollisen hornassa, tilinteon päivä oli 
koittamassa. Vielä kerran voittoisat pataljoonat riemuitsivat ja ripustivat 
viimeiset lakastumattomat laakeriseppeleet voittojen huminan ympäröimiin 
lippuihinsa. Vielä kerran pauhasivat mahtavina isänmaalliset laulut loputtomista 
marssirivistöistä taivasta kohti, ja viimeisen kerran hymyili Herran armo hänen 
kiittämättömille lapsilleen.
 
Sydänkesällä 1918 vallitsi rintamalla painostava, ahdistava mieliala. 
Kotiseudulla riideltiin. Minkä vuoksi? Kenttäarmeijan eri joukko osastoissa 
kerrottiin kaikenlaista. Sota oli nyt turhaa, ja ainoastaan tylsimykset 
saattoivat enää uskoa voittoa mahdolliseksi. Kansalle ei ollut mitään etua 
siitä, että kestettäisiin enää kauemmin, ainoastaan pääoma ja yksinvalta siitä 
hyötyivät ; sellaista kuului kotiseudulta, ja samaa pohdittiin rintamalla. 
Rintamaan se alussa vaikutti hyvin vähän. Mitäpä yleinen äänioikeus meitä 
liikutti? Senkö vuoksi muka oli taisteltu neljä pitkää vuotta? Alhainen 
roistontyö, että sillä tavalla vielä varastettiin sodan päämäärä haudassa 
lepääviltä kaatuneilta sankareilta. Nuoret rykmentit eivät olleet menneet 
aikoinaan Flanderissa kuolemaan huutaen eläköön yleinen ja salainen äänioikeus!, 
vaan huutaen ’Deutschland über alles in der Welt’. Pieni, mutta ei sentään aivan 
merkityksetön ero. Mutta niistä, jotka nyt huusivat äänioikeutta, ei suurin osa 
ollut siellä ollutkaan, missä he nyt sen aikoivat taistelemalla hankkia. 
Rintamalla ei koko tuota poliittista roskaväkeä tunnettu. Vain pieni murto;osa 
herroista parlamentaarikoista nähtiin siellä, missä ne kunnon saksalaiset, 
joilla vielä oli jäsenet eheinä, siihen aikaan olivat. Rintama oli niin muodoin 
vanhoilta osiltaan hyvin vähässä määrin vastaanottavainen herrojen Ebertin, 
Scheidemannin, Barthin ja Liebknechtin ym. uusille sodantavoitteille. Ei 
ollenkaan käsitetty, minkä vuoksi 'pinnaajat' yks'kaks' saivat oikeuden, 
syrjäyttämällä armeijan, anastaa käsiinsä vallan valtakunnassa.
 
Oma mieskohtainen asenteeni oli heti ensi alusta saakka luja ja varma: Vihasin 
koko tuota viheliäisten kansanpetturien puoluemieslurjusten roskajoukkoa 
kaikesta sydämestäni. Olin jo aikoja päässyt selville siitä, ettei tuo porukka 
välittänyt vähääkään kansakunnan parhaasta, vaan ainoastaan tyhjien taskujensa 
täyttämisestä. Ja mielestäni he olivat kypsiä hirsipuuhun, koska itse olivat nyt 
valmiit uhraamaan siitä hyvästä koko kansan ja, jos niin vaadittiin, päästämään 
koko Saksan tuhoutumaan. Jos heidän toivomuksensa otettiin huomioon, se oli 
samaa kuin työtä tekevän kansan etujen uhraaminen muutamien taskuvarkaiden 
hyväksi: niihin saattoi myöntyä ainoastaan jos oli valmis heittämään Saksan oman 
onnensa nojaan. Sillä tavoin ajattelivat verrattomasti useimmat taistelevassa 
armeijassa. Mutta kotiseudulta saapuva täydennys kävi nopeasti yhä huonommaksi, 
niin että sen saapuminen merkitsi pikemminkin taisteluvoiman heikennystä kuin 
vahvistusta. Varsinkin nuori täydennysaines oli suureksi osaksi arvotonta. Usein 
oli vaikea käsittää, että he olivat saman kansan poikia, joka oli aikoinaan 
lähettänyt nuorisonsa taistelemaan Ypernistä. Elo ja syyskuussa hajaannuksen 
oireet lisääntyivät kiihtyvän nopeasti huolimatta siitä, ettei vihollisen 
hyökkäysten vaikutusta voinut verrata meidän tuonnoittaisten 
torjuntataistelujemme kauhuihin. Somme;joen taistelu ja Flanderi olivat niiden 
rinnalla kammottavina menneisyydessä. Syyskuun lopulla se divisioona, johon minä 
kuuluin, joutui kolmannesti niille paikoille, jotka olimme aikoinamme nuorina 
vapaaehtoisrykmentteinä valloittaneet rynnäköllä. Millainen muisto! Loka ja 
marraskuussa v. 1914 olimme saaneet täällä tulikasteemme. Isänmaanrakkaus 
sydämessä ja laulu huulilla oli meidän nuori rykmenttimme käynyt taisteluun kuin 
karkeloon. Kallein veri uhrattiin iloisin mielin siinä uskossa, että siten 
saatiin säilytetyksi isänmaan riippumattomuus ja vapaus.
 
Heinäkuussa 1917 astuimme toiseen kertaan tuolle samalle, meille kaikille 
pyhäksi muuttuneelle kamaralle. Sen povessahan lepäsivät parhaimmat toverimme, 
melkein lapsia vielä, jotka aikoinaan syöksyivät silmät loistaen kuolemaan 
ainoan, kalliin synnyinmaansa puolesta. Me vanhat, jotka olimme aikoinamme 
lähteneet taisteluun sen rykmentin mukana, seisoimme kunnioittavan 
mielenliikutuksen valtaamina sillä valapaikalla, jossa olimme vannoneet 
uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan saakka. Tätä samaa kamaraa, jonka 
rykmenttimme kolme vuotta sitten oli vallannut rynnäköllä, sen oli määrä nyt 
puolustaa ankarassa torjuntataistelussa. Kolmiviikkoisella rumputulella 
englantilaiset valmistelivat suurta Flanderin;hyökkäystä. Silloin tuntuivat 
kaatuneiden henget vironneen taaskin eloon; rykmentti tarrautui kiinni likaiseen 
liejuun, pureutui sisukkaasti jokaiseen yksinäiseen kuoppaan ja kraatteriin, ei 
väistynyt, ei horjunut ja harveni niin kuin kerran ennenkin tällä samalla 
paikalla harvenemistaan, kunnes englantilaisten hyökkäys viimeinkin alkoi 
heinäkuun 31 p:nä 1917.
 
Meidät vaihdettiin elokuun ensimmäisinä päivinä. Rykmentti oli kutistunut 
muutamaksi komppaniaksi; nämä hoippuivat taakse lokakuoren peitossa, enemmän 
aaveiden kuin ihmisten kaltaisina. Mutta lukuun ottamatta muutaman sadan metrin 
matkaa kranaattikuoppia, englantilaiset eivät olleet hyötyneet muuta kuin 
kuoleman. Nyt ; syksyllä 1918 ; olimme kolmatta kertaa samalla v:n 1914 
rynnäkköjen kamaralla. Entinen levähdyspaikkamme, pieni Comines'in kaupunki, oli 
joutunut taistelutantereeksi. Mutta vaikka taistelumaasto olikin entinen, miehet 
olivat muuttuneet: nyt joukkojen keskuudessa 'politikoitiinkin'. Kotiseudun 
myrkky alkoi tehota täällä samoin kuin kaikkialla. Nuorempi täydennysmiehistö 
oli aivan kelvotonta ; se tuli kotiseudulta.
 
Lokakuun 13 ja 14 p:n välisenä yönä alkoi englantilaisten kaasuhyökkäys 
etelärintamalla Ypernin edustalla; he käyttivät silloin 'keltaristiä', jonka 
vaikutus oli meille vielä tuntematon, puheen ollen kokemuksestamme omassa 
ruumiissa. Vielä samana yönä minun oli määrä itseni tulla se tuntemaan. Lokakuun 
13 p:n iltana olimme kukkulalla Wervickin eteläpuolella joutuneet monituntiseen 
kaasukranaattien rumputuleen, jota jatkui väliin kiihkeämpänä, väliin 
laimeampana koko yön. Jo keskiyön aikaan meistä osa lähti pois, näistä muutamat 
toverit ainiaaksi. Aamupuoleen tuskani kiihtyivät neljännestunti  
neljännestunnilta yhä ankarammiksi, ja kello seitsemän aikaan aamulla hoipuin 
taakse horjuen, silmät kuin tulessa palaen, ottaen mukaani viimeisen 
ilmoitukseni sodasta. Jo muutaman tunnin kuluttua silmäni hehkuivat kuin 
tulipallot; maailma pimeni ympärilläni. Niin jouduin Pasewalkin sairaalaan 
Pommeriin, ja siellä minun täytyi kokea vallankumous!
 
Jo pitkät ajat oli ilmassa ollut jotakin epämääräistä, mutta vastenmielistä. 
Miehestä mieheen kerrottiin, että lähiviikkoina ’se alkaa’ ;en vain osannut 
käsittää, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Ajattelin ensinnä lakkoa, 
samantapaista kuin edellisenä keväänä. Laivastosta saapui lakkaamatta 
pahaenteisiä huhuja, siellä kuului olevan kuohuntaa ja levottomuutta. Mutta 
sekin tuntui minusta pikemminkin joidenkin yksityisten mielikuvituksen 
tuotteelta kuin sellaiselta, jossa oli suuret joukot mukana. Itse sairaalassa 
puhui kyllä jokainen sodan toivottavasti pian lähenevästä lopusta, mutta kukaan 
ei ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että se päättyisi heti paikalla. 
Sanomalehtiä en voinut lukea. Marraskuussa yleinen jännittyneisyys kiristyi. Ja 
sitten eräänä päivänä onnettomuus yht'äkkiä, aavistamatta tapahtui. Sairaalaan 
saapui kuorma;autoilla merisotilaita vaatien yhtymään vallankumoukseen, pari, 
kolme juutalaispoikaa oli 'johtajina' tässä taistelussa meidän kansamme 
vapauden, kauneuden ja arvon puolesta. Heistä ei ollut yksikään ollut 
rintamalla. Ns. 'tippurisairaalan' kiertotietä nuo kolme etapissa ollutta 
itämaalaista oli annettu takaisin kotiseudulle. Nyt he kohottivat siellä 
punaisen rääsyn.
 
Viime aikoina oli vointini hieman parantunut. Silmäkuopissa jomottava kipu alkoi 
lieventyä; minun onnistui taaskin vähitellen uudelleen ruveta erottamaan 
ympäristöäni, esineiden hahmopiirteitä. Saatoin toivoa saavani näköni takaisin, 
niin että myöhemmin voisin suorittaa työtä tai toista. Tosin kyllä ei ollut 
toivoa sellaisesta, että koskaan enää voisin piirtää. Mutta kuitenkin olin 
paranemisen tiellä, kun tuo hirvittävä tapahtui. Ensimmäisenä toiveenani pysyi 
yhä, että maanpetturuus olisi ainoastaan enemmän tai vähemmän paikallinen ilmiö. 
Koetin myöskin lujittaa muutamia tovereitani tässä uskossa. Erikoisesti olivat 
baijerilaiset sairaalatoverini lievimmin sanoen halukkaita sitä toivomaan. 
Siellä mieliala oli kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen. En voinut kuvitella 
mielessäni, että sama hulluus ja mielettömyys puhkeaisi Münchenissäkin. 
Uskollisuuden kunnianarvoista Wittelsbachin ruhtinassukua kohtaan kuvittelin 
sentään voimakkaammaksi kuin muutamien juutalaisten tahto. Niinpä en voinut 
uskoa muuta kuin että oli kysymyksessä meriväen mellakka, joka kukistettaisiin 
lähipäivinä. Seuraavat päivät koittivat ja toivat mukanaan koko elämäni 
kauheimman varmuuden. Huhut kävivät yhä pahemmin levottomuutta herättäviksi. 
Siitä, mitä olin arvellut paikalliseksi ilmiöksi, näytti paisuvan yleinen 
vallankumous. Kaiken lisäksi rintamalta saapui häpeällisiä viestejä. Aiottiin 
antautua. Niin, oliko se ylipäänsä mahdollista? Marraskuun 10 p:nä saapui 
pastori sairaalaan ja piti pienen puheen; nyt me saimme tietää kaiken.
 
Itsekin olin, äärimmäisen mielenkiihkon vallassa, saapuvilla tuon lyhyen puheen 
aikana. Vanha kunnianarvoinen herra näytti ankarasti vapisevan ilmoittaessaan 
meille, ettei Hohenzollernin hallitsijasuku enää saanut pitää päässään Saksan 
keisarinkruunua, että isänmaasta oli tullut 'tasavalta', että täytyi rukoilla 
Kaikkivaltiasta, ettei Hän kieltäisi tältä muutokselta siunaustaan eikä hylkäisi 
meidän kansaamme tulevina aikoina. Hän ei kai voinut muuta, hänen täytyi muistaa 
kuningashuonetta muutamin sanoin, hän tahtoi huomauttaa, mitä ansioita sillä oli 
ollut Pommerissa, Preussissa, ei, koko saksalaisessa isänmaassa, ja ; silloin 
hän puhkesi hiljaiseen itkuun ;, mutta tuossa pienessä salissa laskeutui 
kaikkien sydämiin mitä syvin alakuloisuus, enkä usko ainoankaan silmän jaksaneen 
pysyä kuivana. Mutta kun vanha herra yritti jatkaa kertomustaan ja ilmoitti, 
että meidän nyt täytyi päättää tämä pitkä sota ja että isänmaallemme 
vastaisuudessa, kun sota nyt oli menetetty ja antauduimme voittajien armoille, 
koittaisivat raskaat koettelemukset, mutta että aselepo oli määrä solmia 
luottamuksessa tähänastisten vihollistemme jalomielisyyteen ; silloin en enää 
jaksanut kestää. Minun oli mahdoton jäädä istumaan paikalleni. Maailman taas 
mustetessa silmissäni hapuilin puolipyörryksissä takaisin makuusaliin, 
heittäydyin vuoteelleni ja hautasin tulena polttavan pääni peitteisiin ja 
pieluksiin. En ollut itkenyt sen päivän perästä, jolloin seisoin äitini 
haudalla. Kun kohtalo nuoruuden aikanani kouristi armottomasti, siitä uhmani 
kasvoi. Kun kuolema pitkinä sotavuosina niitti riveistämme monen monia rakkaita 
tovereita ja ystäviä, olisin pitänyt valittamista melkein syntinä ; hehän 
kuolivat Saksan puolesta! Ja kun sitten vihdoin ; vielä tuon hirvittävän 
taistelumme viimeisinä päivinä ; hiipivä kaasu kävi minun itseni kimppuun ja 
alkoi syöpyä silmieni sisään ja olin kauhuissani hetken aikaa vaipumaisillani 
epätoivoon, kun pelkäsin jääväni ainiaaksi sokeaksi, silloin omantunnon ääni 
jyrähti korvissani: Kurja raukka, aiotko ruveta vaikeroimaan, kun tuhansien käy 
sata vertaa pahemmin kuin sinun! Niin sitten kannoin kohtaloni tylsänä ja 
äänetönnä. Mutta nyt en enää voinut muuta. Nyt vasta huomasin, miten 
tyhjänpäiväisiksi kaikki omakohtaiset huolet kutistuvat isänmaan onnettomuuden 
rinnalla.
 
Kaikki tyynni oli siis ollut turhaa. Turhia kaikki uhrit ja kieltäymykset, 
turhaa monesti loputtoman pitkinä kuukausina kärsitty nälkä ja jano, turhia ne 
hetket, jolloin kuolemankauhun kouristuksessakin kuitenkin teimme 
velvollisuutemme, ja turhaa oli ollut kahden miljoonan miehen kaatuminen. 
Eivätkö kaikkien niiden satojentuhansien haudat aukene, jotka aikoinaan olivat 
lähteneet taisteluun uskoen ja luottaen isänmaahan, palaamatta koskaan takaisin? 
Eivätkö ne aukea ja lähetä äänettömiä, loan ja veren tahraamia sankareita 
kostonhenkinä sille kotiseudulle, joka pilkallisesti petti heidät, heidän 
annettua kalleimman uhrin, mitä mies voi kansalleen antaa? Senkö vuoksi v:n 1914 
elokuun ja syyskuun sotilaat olivat käyneet kuolemaan, senkö vuoksi 
vapaaehtoisrykmentit saman vuoden syksynä seuranneet vanhempia tovereitaan? 
Senkö vuoksi noita seitsentoistavuotiaita poikia kuopattiin Flanderin multiin? 
Tämäkö oli ollut sen uhrin tarkoitus, jonka Saksan äidit olivat antaneet 
isänmaalle laskiessaan kipein sydämin rakkaimmat poi­kansa lähtemään, saamatta 
heitä enää koskaan sen jälkeen nähdä? Tapahtuiko kaikki sen vuoksi, että 
kourallinen kurjia ri­kollisia saisi kynsiinsä isänmaamme? Siitäkö syystä 
saksalaiset sotamiehet olivat kestäneet polttavassa  päivänpaahteessa ja 
lumipyryssä, nähden nälkää, kärsien janoa ja väristen vilusta, uuvuksissa 
unettomista öistä ja loppu­mattomista marsseista? Senkö vuoksi he olivat 
maanneet rumputulen hornanmyllerryksessä ja kaasutaistelun kuumeessa, 
väistymättä, aina pitäen mielessään ainoan velvollisuutensa: suojella 
isänmaataan vihollisen hyökkäykseltä? Nämäkin sankarit ansaitsivat totisesti 
hautakiven: Matkamies, joka saavut Saksaan, kerro kotiseudulle, että lepäämme 
täällä, uskollisina isänmaallemme ja kuuliaisina velvollisuudellemme.  Entä 
kotiseutu ;?
 
Mutta ; oliko se ainoa uhri, jota meidän piti punnita? Oliko menneisyyden Saksa 
vähemmänarvoinen? Eikö ollut olemassa velvoitus meidän omaa historiaammekin 
kohtaan? Olimmeko enää arvollisia vaatimaan entisaikojen maineen osallisuutta? 
Miten tätä työtä voitaisiin puolustaa tulevaisuuden edessä? Kurjat, rappiolle 
joutuneet rikolliset! Kuta tiukemmin yritin tuona hetkenä päästä selville tuosta 
hirvittävästä tapahtumasta, sitä kuumempana poltti häpeän ja häväistyksen puna 
poskiani. Mitäpä kaikki silmieni tuskat oli­vat tämän onnettomuuden rinnalla? 
Sitten seurasi kauheita päiviä ja sitäkin pahempia öitä ;tiesin, että kaikki oli 
mennyttä. Vihollisen armoa saattoivat toivoa ainoastaan narrit ; tai 
valehtelijat ja rikolliset. Noina öinä mielessäni yltyi yltymistään viha tuon 
työn alkuunpanijoita  kohtaan. Seuraavina päivinä pääsin selville myös omasta 
kohtalostani. Minun täytyi pakostakin nauraa ajatellessani omaa tulevaisuuttani, 
 joka vielä vähän sitä ennen oli aiheuttanut kovin katkeraa surua. Eikö ollut 
naurettavaa yrittää rakentaa sille perustalle? Lopulta pääsin myös selville 
siitä, että oli tapahtunut vain se, mitä usein olin pelännyt, mutta mitä en 
ollut tunteiltani voinut koskaan uskoa mahdolliseksi. Keisari Vilhelm II oli 
ensimmäisenä Saksan keisareista ojentanut kätensä sovintoon marxilaisuuden 
johtomiehille aavistamatta, ettei konnilla ole lainkaan kunniantuntoa. Vielä 
heidän pidellessään keisarillista kättä omassaan toinen käsi jo hapuili tikaria. 
Juutalaisten kanssa eivät tule kysymykseen neuvottelut eivätkä keskustelut, vaan 
yksinomaan ankara vaihtoehto: joko; tahi. Mutta minä päätin ruveta 
poliitikoksi.