No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语
Mein Kampf

ADOLF HITLER

 
8. luku.
 POLIITTISEN TOIMINTANI ALKU.
 
Jo marraskuun lopulla v. 1918 palasin takaisin Müncheniin. Menin jälleen 
rykmenttini täydennyspataljoonaan; rykmentti oli siihen aikaan 
sotamiesneuvostojen käsissä. Koko meno ja komento tuntui niin vastenmieliseltä, 
että heti paikalla päätin mikäli mahdollista lähteä taas pois. Uskollisen 
rintamatoverini Schmiedt Ernstin kanssa tulin Traunsteiniin ja viivyin siellä 
leirin lakkauttamiseen saakka. Maaliskuussa 1919 palasimme taas takaisin 
Müncheniin.
 
Tilanne oli kestämätön ja vaati pakostakin jatkamaan vallankumousta edelleen. 
Eisnerin kuolema vain joudutti kehitystä ja johti lopuksi neuvostodiktatuuriin, 
paremminkin sanoen ohimenevään juutalaisvaltaan, sellaiseen, jollainen alun 
alkuaan oli kangastellut päämääränä koko vallankumouksen alkuunpanijoiden 
silmissä. Noina aikoina päässäni risteili suunnitelmia loppumattomiin. 
Päiväkaupalla mietin ja harkitsin, mitä ylipäänsä voisi tehdä, mutta aina 
päädyin harkinnassani lopulta siihen kuivaan toteamukseen, että minulla 
itselläni nimettömänä miehenä ei ollut pienimpiäkään edellytyksiä 
tarkoituksenmukaiseen toimintaan. Tuonnempana johdun vielä puhumaan syistä, 
minkä vuoksi en silloinkaan voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa 
olevaan puolueeseen. Uuden neuvostovallankumouksen aikana esiinnyin ensi kerran 
sillä tapaa, että herätin keskusneuvostossa tyytymättömyyttä. Varhain huhtikuun 
27 p:n aamuna v. 1919 minut oli määrä vangita ; mutta nähdessään ojennetun 
karbiinini ei vangitsijoillani, kolmella miehellä, ollutkaan siihen rohkeutta, 
vaan he menivät tiehensä samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Muutamia päiviä 
Münchenin vapautuksen jälkeen minut komennettiin tutkimuskomissioon, jonka oli 
määrä tutkia 2. Jalkaväkirykmentissä vallankumouksen yhteydessä sattuneita 
tapauksia. Tämä oli ensimmäinen enemmän tai vähemmän puhtaasti valtiollinen 
välitön toimintani.
 
Jo muutamaa viikkoa myöhemmin sain käskyn mennä kursseille, jotka pidettiin 
armeijaan kuuluville. Niillä oli sotilaiden määrä saada erinäisiä 
valtionkansalaisen ajattelun perusteita. Omalta kohdaltani koko tuosta 
toimenpiteestä oli ainoastaan se hyöty, että minulle nyt tarjoutui mahdollisuus 
tulla tuntemaan muutamia samanmielisiä tovereita, joiden kanssa saatoin perin 
pohjin pohtia hetken tilannetta. Kaikki olimme enemmän tai vähemmän lujasti 
vakuuttuneita siitä, etteivät Saksaa enää voisi uhkaavasta romahduksesta 
pelastaa marraskuunrikoksen puolueet, centrum;puolue ja sosiaalidemokratia, 
mutta etteivät liioin ns. porvarillis;kansalliset puoluemuodostelmat parhaalla 
tahdollaankaan pystyisi enää ikinä korvaamaan, mitä oli tapahtunut. Puuttui koko 
joukko edellytyksiä, joita ilman sellainen työ ei voinut mitenkään onnistua. 
Seuraava aika on osoittanut meidän silloisen käsityksemme osuneen oikeaan. Niin 
siis pienessä piirissämme pohdittiin uuden puolueen perustamista. 
Perusajatukset, jotka tällöin väikkyivät mielessämme, olivat samat, jotka 
sittemmin toteutuivat  Saksan työväenpuolueessa. Uuden, vasta perustettavan 
liikkeen nimen täytyi heti alusta alkaen tarjota mahdollisuus, että sen avulla 
saattoi päästä kiinni laajoihin kansankerroksiin, sillä ilman sitä ominaisuutta, 
olisi koko työ tuntunut tarkoituksettomalta ja turhalta. Niin sitten päädyimme 
nimeen sosiaalivallankumouksellinen Puolue; sen vuoksi näet, että uuden 
luomuksen yhteiskunnalliset näkemykset tosiasiassa merkitsivät vallankumousta. 
Mutta syvempi syy oli seuraava: Niin paljon kuin jo varhemminkin olin pohtinut 
taloudellisia ongelmia, tämä pohdinta oli sentään aina pysynyt enemmän tai 
vähemmän niiden rajojen puitteissa, jotka johtuivat suhtautumisesta 
yhteiskunnallisiin kysymyksiin semmoisinaan. Vasta tuonnempana nämä puitteet 
laajenivat johtuessani pohtimaan Saksan liittopolitiikkaa. Sehän oli sangen 
suureksi osaksi tulos väärästä talouden arvioinnista sekä siitä, ettei oltu 
selvillä Saksan kansan elämismahdollisuuksien mahdollisista perusteista 
tulevaisuudessa. Mutta kaikki nuo ajatukset pohjautuivat vielä siihen 
käsitykseen, että pääoma on joka tapauksessa ainoastaan työn tulos ja niin 
muodoin samoin kuin tämä itsekin riippuvainen kaikista niistä tekijöistä, jotka 
pystyvät inhimillistä toimintaa joko edistämään tai ehkäisemään. Pääoman 
kansallinen merkitys oli sen vuoksi juuri se, että se itse oli niin 
täydellisesti riippuvainen valtion, siis kansakunnan, suuruudesta, vapaudesta ja 
mahdista, että tuon riippuvaisuussuhteen täytyi jo sinänsä johtaa siihen, että 
tuo pääoma auttoi ja tuki valtiota ja kansakuntaa jo pelkästään 
itsesäilytysvaiston pakosta tai pyrkiessään kartuttamaan itseään. Se seikka 
siis, että pääoma täten oli riippumattoman, vapaan valtion varassa, pakotti sen 
vuorostaan puolustamaan kansakunnan vapautta, valtaa, voimaa jne.
 
Siten oli myöskin valtion tehtävä pääoman suhteen verraten yksinkertainen ja 
selvä: valtion oli pidettävä vain huoli siitä, että pääoma pysyi valtion 
palvelijana eikä ruvennut luulottelemaan olevansa kansakunnan herra ja valtias. 
Tämä kannanotto saattoi sitten pysytellä kahden rajaviivan puitteissa: toinen 
oli elinkykyisen, kansallisen ja riippumattoman talouselämän ylläpitäminen, 
toinen taas yhteiskunnallisten oikeuksien takaaminen työntekijöille. Varhemmin 
en ollut vielä pystynyt huomaamaan niin selvään kuin olisi ollut toivottavaa 
tämän puhtaan pääoman, joka on luovan työn lopullinen tuote, sekä sen pääoman 
erotusta, jonka olemassaolo ja olemus tyystin perustuvat keinotteluun. Minulta 
puuttui siihen alkusysäystä, jollaista en ollut vielä saanut. Mutta nyt siitä 
piti mitä perusteellisimmin huolen eräs noilla mainitsemillani kursseilla 
luennoitsijoina  toimivista herroista: Gottfried Feder. Ensi kertaa elämässäni 
kuulin nyt periaatteellisen selonteon kansainvälisestä pörssi ja lainapääomasta. 
Kun olin kuullut Federin ensimmäisen esitelmän, päähäni pälkähti heti paikalla 
ajatus, että nyt olin löytänyt tien erääseen kaikkein olennaisimpaan uuden 
puolueen perustamisedellytykseen.
 
Federin ansiota oli käsittääkseni se, että hän häikäilemättömän kovakouraisesti 
määritteli pörssi ja lainapääoman niin laskelmoivan kuin kansantaloudellisenkin 
luonteen, mutta myöskin paljasti sen iänikuisen edellytyksen: koron. Hänen 
esityksensä olivat kaikissa periaatteellisissa kysymyksissä niin oikeaan osuvia, 
etteivät niiden arvostelijat alun alkuaankaan väittäneet niinkään paljon aatteen 
teoreettista oikeutta vastaan, vaan pikemminkin epäilivät sen 
toteuttamismahdollisuuksia käytännössä. Kaikki, mikä toisten mielestä oli 
Federin selityksissä heikkoutta, oli minun mielestäni juuri niiden vahva puoli.
 
Ohjelmasuunnittelijan tehtävänä ei ole todeta, missä määrin jonkin asian 
toteuttaminen on mahdollista, vaan selittää asia semmoisenaan; toisin sanoen: 
hänen ei ole tarkattava lähinnä tietä, vaan päämäärää. Mutta tällöin on 
ratkaisevana aatteen periaatteellinen oikeus eikä sen toteuttamisen vaikeus. 
Niin pian kuin ohjelman suunnittelija yrittää ehdottoman totuuden asemesta ottaa 
huomioon ns. tarkoituksenmukaisuuden ja todellisuuden, hänen työnsä lakkaa 
olemasta etsivän ihmiskunnan johtotähti ja muuttuu sen sijaan arkipäivän 
lääkemääräykseksi. Jonkin liikkeen ohjelman  luojan tehtävä on määritellä sen 
päämäärät, poliitikon asia taas on pyrkiä niitä toteuttamaan. Edellisellä on 
niin muodoin ajattelussaan määräävänä ikuinen totuus, jälkimmäisen 
menettelytavat taas määräävät enemmänkin kulloinkin vallitsevat käytännölliset 
tosiolot. Toisen suuruutena on hänen ajatuksensa, aatteensa ehdoton totuus, 
toisen taasen oikeaan osunut suhtautuminen olemassa oleviin tosiasioihin ja 
niiden hyödyllinen hyväksikäyttö, jolloin ohjelman luojan ja suunnittelijan 
päämäärän on oltava hänen johtotähtenään. Poliitikon merkityksen koetinkivenä 
voi kyllä pitää hänen suunnitelmiensa ja tekojensa menestystä, siis sitä, missä 
määrin ne pääsevät toteutumaan, jota vastoin ohjelman laatijan perimmäiset 
tarkoitukset eivät pääse koskaan täydelleen toteutumaan, koska ihmisajatus kyllä 
pystyy käsittämään totuuksia ja asettamaan kristallinkirkkaita päämääriä, mutta 
niiden ehdottoman täydellisen toteutumisen ja täyttymyksen esteenä on 
inhimillinen epätäydellisyys ja vajavaisuus. Kuta abstraktisesti oikeampi ja 
siten valtavampi aate on, sitä mahdottomammaksi käy sen täydellinen 
toteuttaminen, niin kauan kuin se on ihmisten varassa. Senpä vuoksi ei 
ohjelmanlaatijan merkitystä saakaan mitata sen mukaan, miten hänen päämääränsä 
saadaan toteutetuksi, vaan sen perusteella, miten oikeita ne ovat ja millainen 
vaikutus niillä on ollut ihmiskunnan kehitykseen. Jos asia olisi toisin, ei 
uskontojen perustajia voitaisi lukea tämän maapallon suurimpien ihmisten 
joukkoon, koska kerran heidän eetilliset tarkoituksensa eivät ikinä pääse edes 
lähimainkaan täydellisesti toteutumaan. Itse rakkauden uskonnonkin vaikutus on 
vain sen ylevän perustajan tahdon heikkoa heijastusta; mutta sen merkityksenä on 
se suunta, jota se on pyrkinyt antamaan yleiselle inhimilliselle kulttuuri, 
siveelliselle ja moraaliselle kehitykselle.
 
Ohjelmanluojan ja poliitikon tehtävien tavattoman suuri eroavaisuus onkin juuri 
syynä siihen, ettei molempia ominaisuuksia juuri koskaan ole yhdistyneinä 
samassa henkilössä. Tämä pitää paikkansa erikoisesti taskukokoa olevien ns. 
menestyksellisten poliitikkojen suhteen, joiden toiminta useimmissa tapauksissa 
on ainoastaan mahdollisuuden taitoa, niin kuin Bismarck politiikkaa yleensä 
hieman vaatimattomasti kuvaili. Kuta visummin sellaiset poliitikot pysyttelevät 
erossa suurista aatteista, sitä helpompiin ja usein myöskin näkyvämpiin, mutta 
joka tapauksessa ainakin nopeampiin tuloksiin he pääsevät. Mutta silloinpa nuo 
tulokset ovat samalla maallisen katoavaisuuden lain alaisia eivätkä useinkaan 
jää elämään henkisen isänsä kuoleman jälkeen. Sellaisten poliitikkojen työ jää 
suurin piirtein jälkimaailmalle merkityksettömäksi, koska heidän hetkelliset 
menestyksensä johtuvat ainoastaan siitä, että he pysyttäytyvät erossa kaikista 
todella suurista ja syvällisistä ongelmista ja ajatuksista, joilla sellaisina 
olisi ollut arvoa ja merkitystä myöskin tuleville sukupolville.
 
Sellaisten päämäärien toteuttaminen, joilla on arvoa ja merkitystä vielä 
kaukaisimmassa tulevaisuudessa, on niiden puolesta taistelijalle enimmäkseen 
varsin vähän kiitollista ja saavuttaa hyvin harvoin ymmärtämystä suurten 
joukkojen taholta, jotka käsittävät paremmin oluen ja maidonkaupasta annettuja 
asetuksia kuin laajakantoisia  tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteutuminen 
voi olla mahdollista vasta joskus myöhemmin ja joista johtuva hyöty ylipäänsä 
koituu vasta jälkimaailman hyväksi. Niinpä siis jo eräänlaisen turhamaisuuden 
vuoksi, joka aina on sukua tyhmyydelle, poliitikkojen suuri enemmistö pysyttelee 
visusti erossa kaikista todella visaisista tulevaisuudensuunnitelmista, 
jotteivät he menettäisi suurten joukkojen hetkellistä suosiota. Sellaisten 
poliitikkojen menestys ja merkitys on sen vuoksi yksinomaan hetkellistä, eikä 
sitä jälkimaailmalle ole ensinkään olemassa. Se ei tuollaisia pienimittaisia 
miehiä huoletakaan, he tyytyvät siihen.
 
Ohjelmansuunnittelijoiden suhteen asianlaita on toinen. Heidän merkityksensä on 
melkein aina yksinomaan tulevaisuudessa, koska he useinkin ovat sellaisia, 
jollaisia kuvaillaan sanoilla tälle maailmalle vieras. Sillä jos poliitikon 
taitoa todella pidetään mahdollisuuden taitona, ohjelmien  luojat ja 
suunnittelijat sen sijaan ovat niitä, joista sanotaan, että he ovat jumalille 
otollisia ainoastaan siinä tapauksessa, että vaativat ja tahtovat mahdottomia. 
Heidän täytyy melkein aina kieltäytyä oman aikansa tunnustuksesta, mutta sen 
sijaan he, jos heidän ajatuksensa ovat kuolemattomia, saavuttavat jälkimaailman 
maineen. Pitkien ihmiskunnan kehityskausien kuluessa voi joskus sattua niin, 
että poliitikko ja ohjelmanluoja ovat yhtyneinä samassa henkilössä. Mutta kuta 
läheisempi tuollainen yhteensulautuminen on, sitä suurempia ovat vastukset, 
joita nousee poliitikon toimintaa ja vaikutusta vastustamaan. Hän ei silloin 
enää työskentele sellaisten vaatimusten ja tarpeiden puolesta, jotka ovat 
selvänä kenelle tahansa poroporvarille, vaan sellaisten tarkoitusperien hyväksi, 
jotka vain perin harvat käsittävät. Siitä johtuu, että hänen elämäänsä raastavat 
rakkaus ja viha. Oman ajan, joka ei miestä ymmärrä, vastustus taistelee 
jälkimaailman tunnustusta vastaan, jälkimaailman, jonka puolesta hän juuri 
tekeekin työtä.
 
Sillä kuta suuremmat ovat ihmisen tulevaisuuden puolesta suorittamat työt, sitä 
vaikeampi nykyajan on niitä käsittää, sitä ankarampi on myöskin taistelu ja sitä 
harvemmin se saavuttaa menestystä. Mutta jos yksi vuosisadoissa sellaista 
saavuttaa, silloin häntä ehkä voi elämänsä ehtoopuolella ympäröidä hienoinen 
tulevan maineen hohde. Tuollaiset suuret miehet ovat kylläkin ainoastaan 
historian maratonjuoksijoita; nykyhetken laakeriseppele hipoo enää ainoastaan 
kuolevan sankarin kulmia. Mutta heidän joukkoonsa on luettava tämän maailman 
suuret taistelijat, joita heidän oma aikansa ei ymmärrä, mutta jotka sittenkin 
ovat valmiit taistelemaan taistelunsa aatteidensa ja ihanteidensa puolesta 
loppuun asti. He ovat niitä, jotka kerran vielä ovat oman kansansa sydäntä 
kaikkein lähinnä; tuntuu melkein siltä, kuin jok'ikinen sitten tuntisi 
velvollisuudekseen hyvittää menneisyydelle, mitä oma aika aikoinaan rikkoi noita 
suuria miehiä vastaan. Heidän elämänsä ja vaikutuksensa säilyy liikuttavan 
kiitollisessa, ihailevassa muistossa, ja varsinkin synkkinä päivinä se pystyy 
uudelleen kohentamaan ja rohkaisemaan murtuneita sydämiä ja epätoivoisia 
sieluja. Mutta näitä eivät ole yksinomaan todella suuret valtiomiehet, vaan 
myöskin kaikki muut suuret uudistajat. Fredrik Suuren rinnalla ovat tällä tavoin 
niin hyvin Martti Luther kuin Richard Wagnerkin.
 
Kuullessani Gottfried Federin ensimmäisen esitelmän korko-orjuuden murtamisesta 
tiesin heti paikalla, että tässä oli nyt kysymyksessä teoreettinen totuus, jonka 
täytyi muodostua Saksan kansan tulevaisuudelle suunnattoman merkitykselliseksi. 
Pörssipääoman jyrkkä erottaminen kansallisesta talouselämästä tarjosi 
mahdollisuuden vastustaa Saksan talouselämän kansainvälistämistä, tarvitsematta 
samalla taistelemalla pääomaa vastaan ylipäänsä uhata riippumattoman kansallisen 
itsesäilytyksen perusteita. Minä näin jo Saksan kehityksen aivan liian selvänä 
edessäni voidakseni olla tietämättä, ettei raskain taistelu tulisi enää 
käytäväksi viholliskansoja, vaan kansainvälistä pääomaa vastaan. Federin 
esitelmän vaistosin tuon tulevan taistelun valtavaksi tunnukseksi. Ja tässäkin 
kohdin myöhäisempi kehitys osoitti, miten oikeaan silloinen vaistomme ja 
tunteemme oli osunut. Nyt meille eivät enää naura eivätkä meistä tee pilkkaa 
porvarilliset poliitikkomme, ovelat ketut; nykyisin hekin jo käsittävät, sikäli 
kuin eivät ole valehtelijoita vastoin parempaa tietoaan, ettei kansainvälinen 
pörssipääoma ollut ainoastaan suurin sotaan yllyttäjä, vaan että se juuri nyt, 
taistelun päätyttyä, ei jätä mitään keinoja käyttämättä pyrkiessään muuttamaan 
rauhan helvetiksi. Taistelu kansainvälistä raha ja lainapääomaa vastaan on 
muodostunut tärkeimmäksi ohjelmapykäläksi Saksan kansan taistelussa 
taloudellisen riippumattomuutensa ja vapautensa puolesta. Mutta mitä ns. 
käytännön miesten vastaväitteisiin tulee, heille voidaan vastata seuraavasti: 
kaikki pelko, että korko;orjuuden murtamisen täytäntöönpanosta muka olisi 
hirvittävät taloudelliset seuraukset, on turhaa; sillä ensikseenkin tähänastiset 
taloudelliset lääkemääräykset ovat vaikuttaneet Saksan kansaan hyvin pahaa, 
kannanotot erinäisissä kansallisen itsepuolustuksen kysymyksissä muistuttavat 
erittäin suuresti eräitä varhaisemmilta ajoilta tunnettuja samantapaisten 
asiantuntijoiden mietintöjä ja lausuntoja, niin kuin esimerkiksi Baijerin 
lääkintäkollegion lausunto rautateiden rakennuttamisesta. Niin kuin tunnettua, 
ei yksikään tuon suuresti kunnioitettavan virkakunnan silloisista pelonaiheista 
ole toteutunut: uuden höyryhevon matkustajien päätä ei junassa huimannut, eivät 
liioin junien katsojat sairastuneet, samoin luovuttiin siitä tuumasta, että oli 
rakennettava lauta;aitoja kaihtamaan tuon uuden laitoksen näkyvistä ; mutta 
kaikkien tuollaisten asiantuntijoiden oman nenän edessä on kyllä samanlaiset 
lauta-aidat vielä tänäkin päivänä.
 
Mutta toisekseen on huomattava seuraavaa: jokaisesta, kaikkein parhaimmastakin 
aatteesta kehittyy vaara, jos se luulottelee olevansa itsetarkoitus; 
todellisuudessa se on ainoastaan keino, jonka avulla sellaiseen pyritään ; mutta 
minulle ja kaikille todellisille kansallissosialisteille on olemassa yksi ainoa 
oppi ja oppilauselma: kansa ja isänmaa. Meidän taistelumme päämääränä on oman 
rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaaminen, sen lasten 
elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isänmaan vapaus ja riippumattomuus, 
jotta kansamme voi kypsyä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille 
osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja 
kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää. Tältä näkökannalta on myöskin 
kaikkea koeteltava ja sen tarkoituksenmukaisuuden mukaan joko sitä käytettävä 
tai sitten se hylättävä. Sillä tavoin ei mikään teoria voi kangistua 
kuolettavaksi kirjaimeksi, koska kerran kaiken pitää palvella ainoastaan elämää. 
Näin olivat Gottfried Federin johtopäätökset sinä sysäyksenä, jotka ylipäänsä 
saivat minut perusteellisesti tutustumaan tähän, siihen saakka ainoastaan vähän 
tuntemaani alaan. Ryhdyin taaskin lukemaan, ja nyt vasta opin oikein ymmärtämään 
juutalaisen Karl Marxin elämäntyön sisällyksen ja tarkoituksen. Hänen 
pääteoksensa 'Pääoma' kävi minulle nyt vasta täysin ymmärrettäväksi, aivan 
samoin kuin sosiaalidemokratian taistelu kansallista talouselämää vastaan, jonka 
taistelun tehtävänä on ainoastaan valmistaa maaperää todella kansainvälisen raha 
ja pörssipääoman herruudelle ja valtiudelle.
 
Mutta vielä eräässä toisessakin suhteessa noiden kurssien seuraukset 
muodostuivat minulle mitä merkittävimmiksi. Kerran sitten pyysin puheenvuoroa. 
Joku kurssien osanottajista arveli täytyvän ruveta taittamaan peistä 
juutalaisten puolesta ja ryhtyi heitä puolustamaan pitkässä esityksessä. Tämä 
ärsytti minua hänelle vastaamaan. Saapuvilla olevista osanottajista 
verrattomasti suurin osa asettui minun kannalleni. Mutta siitä oli tuloksena, 
että sain muutaman päivän perästä määräyksen siirtyä erääseen siihen aikaan 
Müncheniin sijoitettuna olleeseen rykmenttiin ns. valistusupseerina. Joukon kuri 
oli vielä noina aikoina joltisenkin heikko. Se kärsi yhä vieläkin 
sotamiesneuvostoajan jälkivaikutuksista. Vain hyvin hitaasti ja varovasti 
voitiin sen vuoksi siirtyä ’vapaaehtoisesta’ kuuliaisuudesta niin kuin Kurt 
Eisnerin aikaista porsasmaista komentoa kovin koreasti nimitettiin ; saattamaan 
sotilaallista kuria ja alistumista jälleen voimaan. Samoin piti joukon itsensä 
oppia taaskin tuntemaan ja ajattelemaan kansallisesti ja isänmaallisesti. Uuden 
toimintani oli määrä ulottua näille molemmille aloille.
 
Ryhdyin tehtävääni innostuneena ja hartaasti. Nythän minulle yhdellä iskulla 
tarjoutui tilaisuus puhua suurehkolle kuulijakunnalle; ja mitä ennen olin aina, 
sitä itse tietämättäni, pel­kän tunteen perusteella yksinkertaisesti otaksunut, 
se tapahtui nyt: minä osasin puhua. Äänikin jo oli entisestään sen verran 
parantunut, että ainakin pienissä miehistötuvissa kuului riittävän selvästi joka 
paikkaan. Mistään tehtävästä en olisi voinut olla iloisempi ja tyytyväisempi 
kuin tästä, sillä nythän voin, ennen eroani armeijasta, suorittaa hyödyllisiä 
palveluksia juuri sen laitoksen keskuudessa, joka oli ollut tavattoman lähellä 
sydäntäni: armeijan keskuudessa. Saatoinpa kehua saavuttaneeni menestystäkin: 
monia satoja, jopa tuhansiakin tovereitani olen luennoitsijantoimintani aikana 
johtanut takaisin oman kansansa ja isänmaansa luo. 'Kansallistin' joukon ja 
saatoin tällä keinoin myöskin osaltani auttaa lujittamaan yleistä kuria. Taaskin 
tulin tällöin tuntemaan koko joukon samanmielisiä tovereita, jotka sittemmin 
rupesivat yhdessä muodostamaan uuden liikkeen kantajoukkoa.